”Äiti, miksi hammaslääkärille saa näyttää kieltä?”, huikkaa pieni saattaja silmät suurina hoitohuoneen nurkasta ja nostaa päänsä pois puhelimen näytöstä. Potilaana olevan äidin pitkälle ulos suusta venytetty kielenkärki on kiinni tufferissa. Lapsi odottaa vastausta. Pienen ihmisen logiikkaan ei mahdu, miksi luodaan sääntöjä, jos niitä kerran rikotaan. Kielen näyttäminen on epäkunnioittavaa ja tyhmää, paitsi lääkärissä, jossa kieltä varta vasten tutkitaan.
Saatoin tehdä pienen karhunpalveluksen lisäämällä vielä, että jos kieli on noin hieno kuin äidillä, kannattaa sitä kyllä näyttää. Poikaa naurattaa, koska äiti aurinkolaseissa ja kangaslappu suussa näyttää hänen mielestään enemmän hassulle kuin hienolle.
Tutkimus etenee, ja yhdestä hampaasta löytyy korjattavaa. Äiti toivoo, että se hoidetaan saman tien.
Näin tehdään. Saattajan korvat menevät tötterölle, mutta katse ei nouse. Kerron vaihe vaiheelta, mitä tehdään. Äiti nostaa tuolissa peukalon pystyyn. Paikkauksen päätteeksi lapsi rientää hoitotuolin viereen: ”Näytä äiti, tuliko hieno.”
Meillä yksityisellä käy vähemmän lapsipotilaita. Hoitoon tulon syynä heillä on tavallisesti tapaturma, maitohampaan poisto tai hammaskipu. Joskus harvoin pelkkä tarkastus – erityisesti silloin, kun vanhemmat haluavat, että lasta hoitaa aina sama hammaslääkäri. Kun ajan varaa yksityiselle, tietää, kuka hoitaa.
Usein lapset ovat kuitenkin vastaanotolla seuralaisina. Se on psykologisesti oiva tilanne tutustua hammaslääkäriin. Siinä lapsi hoksaa, että hoidossa käyvät muutkin läheiset ja miten käynti huoneessa etenee. Hammastapaturman sattuessa lapsi itsekin tietää, mihin lähdetään, kun tarvitaan apua.
Joskus kontakti hammaslääkäriin luodaan vastaanoton ulkopuolella. Me kun tunnetusti olemme aina vähän töissä, eikö vain? Olin tuttavaperheen kanssa syömässä. Katselin pöydän toisella puolen pizzan reunaa hankalasti napostelevaa lasta. Maitohammas ylähuulen alla oli jo niin vinossa ja sivussa omalta paikaltaan, että se olisi ollut suorastaan herkullisen helppo nitkauttaa irti. Mutta veijari oli jo oppinut karttamaan etuhampaan käyttöä.
Koska pizza oli ihan sairaan hyvää, ehdotin, että mitäpä jos puraiset kerran oikein kunnolla. Nälkäisenä ja pienessä väsymyskiukussa seuralaiseni niin tekikin. Ja kling, hammas napsahti irti. Kas näin, homma hoidettu. Ja voi sitä riemua; nipistävä kipu hellitti kuulemma heti.
Kysyin, voisinko ostaa lautaselle tippuneen hampaan kahdella eurolla ja laittaa sen vastaanotolla hammasta tarvitsevan suuhun, ja iskin hampaattomalle silmää. Äitinsä silmiin syttyi innostus: ”Oikeasti! Ihan huippua, joku saa siitä uuden hampaan!” Katsoin äitiin, kestävän kehityksen ja kierrätyksen asiantuntijaan, ja totesin, ettei näin valitettavasti voi tehdä. Kunpa voisikin. Toimin kuitenkin hammaskeijuna ja maksoin palkkion.
Usein sanotaan, että hammaslääkäripelko periytyy. Hyvä kokemus hammaslääkäristä olisi siis mitä ihanin perintö. Parhaimmillaan se voi alkaa pienestä kontaktista vastaanotolla. Ei kai tämä niin totista puuhaa ole, etteikö vähän voisi keventää. Yhteinen tavoitehan on kuitenkin, että hoito tulee tehdyksi. Parhaimmillaan hoidetuksi tulee kaksi, toinen hoitotuolissa ja toinen saattajan penkillä.
Tiina Ranne
HLT, yksityishammaslääkäri Turusta