Kun opiskelin hammaslääkäriksi, en tiennyt, kuinka paljon hyötyä olisi näyttelijän lahjoista. Joudun toistuvasti potilaskohtaamisiin, joissa pokan on pysyttävä. Ei voi alkaa nauramaan tai hermostua, kun kuulee aivan käsittämättömiä teorioita siitä, mitä on tapahtunut.
Kuinkahan monta kertaa hammaslääkäri kuulee uransa aikana potilaalta, että ”meillä on suvussa huono hammasluu”. Siinä sitten yrittää olla naama peruslukemilla, kun potilaan hampaat, tai mitä nyt niistä on jäljellä, ovat niin hammaskiven, plakin ja ties minkä peitossa, ettei niitä meinaa edes hampaiksi tunnistaa. Samalla potilas väittää kirkkain silmin harjaavansa kahdesti päivässä, ja itse vain mietin, mitähän hän harjaa, kun hampaisiin se harja ei ole ainakaan osunut vuosikausiin.
Välillä olen kuullut potilaiden kertovan, että hammaslääkäri huusi hänelle. Minä en ole niitä hammaslääkäreitä, vaikka joskus se on ollut lähellä, kun potilas on yrittänyt tahallaan provosoida. Pidän naaman peruslukemilla ja tarvittaessa vaikka puren hammasta. Selitän, miten faktat ovat. Harmittaahan se, jos valehdellaan päin naamaa. En myöskään ymmärrä, mitä potilas luulee siitä hyötyvänsä, ettei kerro totuutta, kun suuhun katsomalla valhe kuitenkin paljastuu.
Muistan, kun haaveilin erikoistumisesta ja olin erikoishoidon yksikössä perehtymässä suukirurgiaan. Vastaanotolleni tuotiin rouva, jolla oli hieno sukunimi. Hän istui pyörätuolissa helminauha kaulassaan ja haisi pissalle. Muistisairaus oli jo edennyt pitkälle, ja tarkoitus oli tehdä koko jäljellä olevan hampaiston saneeraus. Rouva pohti siinä ääneen, että toivottavasti hänen ei tarvitse koskaan laskeutua rahvaan joukkoon. Siinä pissanhajun keskellä myötäilin rouvaa, että kyllä se olisi kauheaa, ja vein häneltä viimeisetkin hampaat suusta.
Aina pokka ei pidä, vaikka kuinka yrittää. Kaikkea ei tarvitse sietää. Urani alkupuolella vastaanotolleni tuli henkilö, jolla oli haasteita suun limakalvojen kanssa. Hän pamautti työpöydälleni viisisenttisen pinon hoitokertomuksiaan ja kertoi olleensa potilaana professorilla, joka ei todellakaan ollut mikään suulääketieteen spesialisti. Tuossa vaiheessa jo uumoilin, että tästä saattaa tulla hieman haastavaa.
Yritin kysellä potilaalta anamneesia, johon hän vastasi tietojen löytyvän papereista. Selailin papereita ja esitin tarkentavia kysymyksiä. Kaikki lisäkysymykseni tuntuivat vain ärsyttävän potilasta. Aistin, kuinka hän ei luottanut osaamiseeni. Lopulta jouduin toteamaan tämän potilaalle, johon hän vastasi: ”Ole hiljaa ja tee työsi”. Mietin lyhyen hetken, yritänkö vielä. Totesin itselleni, että jos nyt jään, en pysty enää toimimaan ammattimaisesti, vaan tunteet saavat vallan.
Nousin ja sanoin, että minä lähden nyt enkä palaa, ennen kuin te olette lähtenyt. Kävelin suoraan esihenkilöni huoneeseen. Tämä oli ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen potilaskohtaaminen, josta olen joutunut poistumaan sen takia, että olen ollut lähellä menettää itsehillintäni.
Onneksi valtaosa urani aikaisista potilaskohtaamisista on ollut neutraaleja tai mukavia.
Ei ole helppoa hoitaa potilasta, jonka kanssa on ajautunut konfliktiin. Silloin on vain laitettava ammattilaisen rooli päälle ja näyteltävä oma osansa. Onneksi näytelmissä on aina alku ja loppu.
Suvi Vilén
HLT, LL, suu- ja leukakirurgian erikoishammaslääkäri Helsingistä