Vuonna 2019, ennen kuin korona sotki kaiken, maailmassa tehtiin joka päivä 110 000 kaupallista lentoa. Niiden lisäksi taivaalla lensi rahti- ja sotilaskoneita ja yksityisiä lentoja. Kuolonuhreja vaatineita onnettomuuksia tapahtui kaupallisessa liikenteessä 7, joista vain yhdessä kaikki menehtyivät. Taksimatka lentokentälle on noin sata kertaa lentoa vaarallisempi. Näin kertoi Yle Puheen radio-ohjelma Tiedeykkönen elokuussa.
Kuuntelin ohjelmaa matkalla töihin. Vastaan tuli kuusikymmentonnisia tukkirekkoja parin metrin marginaalilla. Keltaista hirvinauhaa ja puhelinta räpeltäviä kuljettajia. Koulutuspäivinä, kun lennän Helsinkiin, lähetän kotiin viestin: turvallisesti perillä. Todennäköisyyksien valossa viestille olisi enemmän aihetta saapuessani hammashoitolan parkkipaikalle kuin Helsinki-Vantaan aulaan.
Hammashoidolla ja ilmailulla on paljon yhteistä. Hammaslääkärin ja lentäjän työ vaatii tarkkuutta, reagointia pieniinkin muuttujiin, järjestelmällistä työtapaa ja riittävää terveyttä, lentäjältä vielä enemmän kuin hammaslääkäriltä. Hyvä näköaisti, laseilla tai luupein avustettu, on välttämättömyys. Referenssipisteisiin suhtaudutaan yhtä suurella vakavuudella, oli kyseessä sitten lentokorkeus 11 000 metriä tai kanavamitta 21 millimetriä.
Asiakkaissa on myös yhteistä. Lentämistä pelkää noin kolmannes – aivan kuten hammaslääkäriäkin, vaikka toki vain osa pelkää molempia. He ovat ihmisiä, jotka kuitenkin tulevat matkustamoon ja vastaanotoille, vaikka tilanne on epämukava. Pari prosenttia ihmisistä pelkää lentämistä niin paljon, ettei astu koneen kyytiin. Pelko herää luonnottomassa korkeudessa, hallinnan tunteen puuttuessa, ahtaassa matkustamossa ja instrumenttitarjottimen laskeutuessa rintakehän päälle. Tärinä ja kovat äänet ahdistavat. Hammaslääkärissä pelottavat kipu ja piikit.
Ensimmäinen lentokonelento toteutui 120 vuotta sitten. Sittemmin molemmat alat ovat muuttuneet ultraturvallisiksi.
– Joutuakseen kohtalokkaaseen lento-onnettomuuteen yksittäisen ihmisen tulisi lentää joka päivä 30 000 vuotta, kertoi tutkijatohtori Raine Haikarainen edellä mainitussa ohjelmassa.
Kun turvallisuus saavuttaa ultraturvallisen lakipisteen, alkavat myös pienet ongelmat. Silloin onnettomuuksia, vakavia sellaisia, sattuu tosi harvoin. Oppimateriaali alkaa olla vähissä, joten katse on käännettävä normaaliin päivittäiseen toimintaan ja kuviteltava, miten tilanteet eskaloituisivat.
Ehkä hammashoidossakin on jo ultraturvalliseksi kutsuttavia työvaiheita ja toimintatapoja. Samalla täysin turvallista toimintaa ei ole olemassakaan. Absoluuttiseen turvallisuuteen ei päästä koskaan.
– Turvallisuuden kehittämiseksi entistä tärkeämpää on normaali toiminta ja siinä havaittavat pienet poikkeamat, sanoo Haikarainen.
Se tarkoittaa hänen mukaansa sitä, että pienetkin läheltä piti -tilanteet tulisi raportoida ja pienistäkin virheistä tulisi raportoida avoimesti. Vain siten saadaan materiaalia ennustaa todellisia katastrofeja. Tulee luoda toimintakulttuuri, jossa ihmisiä rohkaistaan tunnustamaan pienetkin mokat ja virheet ja raportoimaan ne huolellisesti.
Käsiteltäväkseni tulevien HaiPro-ilmoitusten perusteella hammashoidossa on ehkä intuitiivisesti sisäistetty pienten poikkeamien raportoinnin tärkeys. Ilmoituksia tehdään pienistäkin säikähdyksistä, ja niiden eskaloitumista on selvästi mietitty. Ihanalta tuntuu, kun kollega laittaa kaiken kukkuraksi viestin havaitsemistaan hirvistä reitillä, jota ajamme päivittäin päinvastaisiin suuntiin.
Luvassa on kauan odotettu syksy, uuden oppimisen aika.
Anni Temonen
johtava hammaslääkäri Kainuusta