Enpä arvannut hammaslääkäriksi opiskellessani, että niin monet potilaat – minua tuntematta – pelkäävät minua.
Kohtasin ensimmäisen pelkopotilaani klinikassa. Hän oli ekaluokkalainen, joka tuli ensimmäistä kertaa hammaslääkärin vastaanotolle. Vanhemmat olivat pelotelleet lasta sen verran kokonaisvaltaisesti, että meni tovi, ennen kuin sain edes maaniteltua hänet hoitohuoneeseen. Rauhallisella puheella ja selittämällä, mitä seuraavaksi tapahtuu, voitin kuitenkin lopulta lapsen luottamuksen. Valitettavan usein tuntuu siltä, että aikuiset eivät tajua puheidensa saavan aikaan enemmän haittaa kuin hyötyä.
Uskoakseni valtaosa hammaslääkäreistä on ollut ainakin kerran siinä tilanteessa, että potilas alkaa heti ovesta sisään astuttuaan manaamaan, kuinka hän vihaa hammaslääkäreitä ja kaikkea hammashoitoon liittyvää. Reaktio on sikäli hieman kummallinen, että potilas on itse varannut ajan eikä kukaan ole häntä siihen pakottanut. Ymmärrän, että pelko saa ihmiset käyttäytymään irrationaalisesti. Mutta kuinka monen työpaikalle voit mennä ja haukkua ihmisen ja tämän kollegakunnan ja olettaa, että saat tämän jälkeen vielä palvelua?
Olen kokenut edellä mainitun tilanteen useampaan otteeseen. Ensimmäisillä kerroilla potilaiden kommentit tuntuivat pahalta, ja yritin keksiä vasta-argumentteja. Yleensä en keksinyt mitään sopivaa. Joten olin vain hiljaa. Nykyään sanon, etten tee mitään vastoin potilaan tahtoa. Hoitoon ei ole pakko suostua, mutta potilaan täytyy ymmärtää, mitä siitä seuraa, jos suunniteltu toimenpide jätetään tekemättä. Valtaosa potilaista on tämän jälkeen rauhoittunut, ja hoito on saatu tehtyä.
Hammashoitoon liittyy useita erilaisia pelkoja. Esimerkiksi piikkikammo on hyvin yleistä. Osa ei haluaisi edes hampaan poistoon puudutusta. Välillä tuntuu, että kaikkein piikkikammoisimpia potilaita ovat ne, jotka ovat tatuointeja täynnä. Tuntuu jotenkin ristiriitaiselta, ettet meinaa uskaltaa avata suutasi puudutusta varten, mutta olet kyennyt olemaan tatuoitavana tuntitolkulla ilman kivun lievitystä.
Kaikkein pelottavin on vanhan ajan kouluhammaslääkäri. Hän on se sadistisen hullu hampaan repijä, joka ei käytä puudutusta missään tilanteessa. Valitettavan moni potilaani on kertonut kamalista kouluhammaslääkäreistä, joista pelot ovat saaneet alkunsa. Heidän takiaan aikuinen mies on hikikarpalot otsalla, kaareksi jännittyneenä vastaanottotuolissa, vaikka hänelle tehdään vain tarkastus. Toinen ei uskalla edes tulla vastaanotolle kuin siinä tapauksessa, että särkylääkkeet eivät auta ja poski on turvoksissa kuin jalkapallo.
Onneksi nykyään lapsipotilaat osataan kohdata eri tavalla. Siitä huolimatta kouluhammashoitolat ovat monissa kunnissa häviävä luonnonvara. Ovatkohan niiden katoamisen taustalla poliittisten päättäjien tiedostamattomat lapsuuden pelot?
Olen ollut töissä kouluhammashoitolassa, ja vaikkei se itselleni ollut työnkuvan kannalta erityisen motivoivaa, näin sen yhteiskunnallisen merkityksen. Kun hammashoitola oli koulun yhteydessä ja oppilaat kutsuttiin suoraan luokkahuoneista, myös ne oppilaat, joiden vanhemmat eivät olleet kykeneviä hoitamaan lastensa asioita, saivat hammashoitoa. Tämä vähensi eriarvoisuutta hammashoidon osalta. Nykyään panostetaan isoihin hoitoloihin, mutta minkä kustannuksella?
Suvi Vilén
HLT, LL, suu- ja leukakirurgian erikoishammaslääkäri Helsingistä