Aamulla kello soi kuuden jälkeen. Edellisenä iltana olin varannut netissä pakettiauton, todettuani että tyttäreni muuttokuorma ei sittenkään mahtuisi – alkuviikon vakuutteluistani huolimatta – peräkärryyn. Optimismini oli saanut kolauksen, mutta en jäänyt toimettomaksi.
Muuttopäivä piti. Tarinan opetus: Pahus että on hienoa olla väärässä! Jos olisi aina oikeassa, ei koskaan oppisi mitään uutta.
Auton vuokraus ja käyttöönotto onnistuvat netissä vuorokauden ympäri, ilman käyntiä vuokraustoimistossa. Näppärää! Kuten sekin, etten jäänyt hämmästyksen äärellä toimettomaksi. Kokemani myötä jaoin onnistumisen iloa koko muuttoporukalle. Jälkikäteen pohtien päätöksen tekeminen oli nopeaa ja toiminta sujuvaa. Se ei silti tehnyt minusta muuttoasiantuntijaa, pikemminkin muutosta selviytyjän.
Pakettiautoa pohjoiseen paahtaessa mietin oman ammatinvalintani aikaa. Kuinka ihmeessä päädyin hammaslääkäriksi? Loputtomalta tuntuvan metsän vilistessä sivuikkunassa, omissa silmissä vilisi elämän rajallisuus.
Lapsuudessa opitut kädentaidot, perustiedot, asenteet elämää ja ihmisyyttä, itseä ja omia uskomuksia kohtaan antavat arvo- ja ponnistuspohjaa elämään.
Olenko numeropää vai kielinikkari? Mikä minusta voisi tulla isona? Mihin kykyni riittävät? Etten jäisi selviytyjäksi vaan yltäisin asiantuntijuuteen. Tietyissä tilanteissa ihminen on yksin. Kuten nyt vaikka ammattia valitessa, itse kunkin se päätös on tehtävä. Toisaalta on niitäkin, jotka syntyvät yrittäjäsukuihin, ja valinta on syntymähetkellä kuta kuinkin sinetöity. Mutta näissäkin perheissä syntyy uudistajia. Uran alun suurin haaste tuntuu tällä hetkellä olevan pääsykokeista selviäminen, kykyjensä hoksaaminen, itsensä vähättelyn selättäminen ja omiin kykyihinsä uskominen. Suurin yllätyksen kokija lienee hakija itse. Itsensä oivaltaminen – minä pystyn tähän.
Tämän sisäisen, valintaa tekevän ihmisen löydän itsestäni edelleen. Viidenkympin kynnyksellä pohdin edelleen keskeneräisenä, mikä minusta tulee isona. Ainaisia haaveita ja unelmia. Sitähän se ihmisyys on. Välillä lähiesimies minussa pohtii ja herättelee sisäistä ääntäni, missä menee ammatillisen aikuisuuden raja? Vieläkin olen opin tiellä. Olenko oman tieni kulkija, firmassani se yksi ja ainoa? Henkilöstöjohtaja, strateginen tutkimusjohtaja, pakollinen toimitusjohtaja ja työsuojeluvaltuutettu. Oman itsensä piiskaama, ylityöllistetty suorittaja ja samaan aikaan alipalkattu puurtaja. Niitäkin, mutta ennen kaikkea haluan olla se lähimmäiset, työkaverit ja potilaat onnelliseksi tekevä selviytyjä. Asiantuntijuus tulkoon sen myötä, jos on tullakseen.
Asiantuntijuus voi olla myös taakka, moni on uupunut ja jäänyt pois tuuliselta asiantuntijan paikalta. Pomoja putoilee ja uusia tulee tilalle.
Pääasia ja tavoite kai kuitenkin lie, että työt hoituvat. Olet onnekas, jos huomenesta toiseen pomo sinussa nousee, lyö herätyskellon kiinni ja nostaa sinut selkä suorana peilin eteen. Uusi päivä onnistumiselle alkaa nyt. Go for it!
Tiina Ranne
HLT, yksityishammaslääkäri Turusta