Toukokuun puolivälissä oli kurssimme viimeinen yhteinen koulupäivä. Koulu loppui siellä, missä se oli alkanut syksyllä viisi vuotta sitten: Arje Scheinin -salin edessä.
Koulun päättyminen ja työelämän alku ovat isoja juttuja. Vielä tätä ei kuitenkaan ole sisäistänyt. Tuntuu edelleen siltä, että kurssilaiset, minä mukaan lukien, lähtivät vain kandikesän toiselle kierrokselle ja palaamme yhdessä opetusklinikkaan syksyllä.
Olen odottanut työelämään siirtymistä positiivisin mielin, sillä se tuo arkeen tasaisempaa rytmiä ja rutiineja, joista itse nautin. Toisaalta edessä on paljon muutoksia, jotka jännittävät. Ehkä eniten mietityttävä muutos aiempaan on tahti, jolla toimenpiteitä ja hoitopäätöksiä tulee jatkossa pystyä tekemään.
Opetusklinikalla varattiin potilaalle lähes aina kahdesta neljään tuntia. Siinä ehti toimenpiteiden lisäksi odotella opettajaa ja keskustella potilaan kanssa kaikesta mahdollisesta. Kenties vuorovaikutustaidotkin kehittyivät.
Viime vuonna kesäkandina ollessani kirjoilleni oli varattu tunti lähes kaikkiin toimenpiteisiin. Joihinkin haastavampiin, esimerkiksi juurihoitoihin, jopa enemmän. Tällöin jäi aikaa myös empiä sekä kysyä neuvoa kokeneemmilta.
Tänä kesänä aloitan käytännön syventävän harjoittelun eli hammaslääketieteen opintojen viimeisen kuuden kuukauden pätkän terveyskeskuksessa. Nyt tahti kovenee huomattavasti: on ehdittävä tekemään tarkastuksia ja paikkauksia 30 minuutin ajalla. Kysymys kuuluu, ehtiikö siinä?
Hammaslääkäri on vastuussa antamastaan hoidosta. Tähän liittyy kiinteästi hammaslääkärin autonomia, joka tarkoittaa hammaslääkärin oikeutta ja kykyä tehdä kliinisiä päätöksiä harkintansa ja asiantuntemuksensa perusteella. Mutta miten toteutetaan hyvää hoitoa tiukoilla aikakriteereillä uhraamatta tätä hammaslääkärin autonomiaa?
Julkisen järjestelmän resurssit ovat niukat, mikä luo painetta aikatauluun ja hoidettujen potilaiden määrään. Pitää olla nopea ja näppärä. Varsinkin nuorilla hammaslääkäreillä, joille ei vielä ole ehtinyt karttua kliinistä kokemusta ja rautaista ammattitaitoa, on riski ylikuormittumiseen ja uupumiseen. En epäile yhtään, kun sanotaan, että ensimmäinen vuosi on rankka.
Kun yhdistetään vastuu, aikapaine ja oman osaamisen rajat, siitä tulee tiukka yhdistelmä. Uskon kuitenkin, että palautumiseen keskittyminen, oma asenne sekä vertaistuki auttavat meitä nuoria kollegoja selviytymään. On ollut helpottavaa myös kuulla kokeneempien kollegojen suusta, että kuormitus tulee vähenemään ja ripeään tahtiin tottuu kyllä.
Kesän jälkeen emme tosiaankaan palaa enää koulun penkille. Se on haikeaa, koska viimeiset viisi vuotta olemme kulkeneet kurssimme kanssa tiiviisti yhtä matkaa. Opiskeluvuodet olivat varmasti aika ajoin haastavia meistä jokaiselle, mutta niiden anti on ollut suunnaton.
Olemme saaneet upean koulutuksen lisäksi elinikäisiä muistoja sekä rakkaita ystäviä ympärillemme. Näiden ansiosta – vaikka työelämän haasteet tai muutokset entiseen jännittäisivät – meillä ei ole hätää. Me pärjäämme kyllä.
Aurora Uotila
Kirjoittaja on viidennen vuosikurssin denttari Turusta.