Ajat autoa maantiellä ja näet hirvivaroituskyltin. Hidastat nopeutta kolealle suoralle ja annat katseen vaeltaa penkalta toiselle kuin autokoulun mallioppilas. Oi miten varautunut oletkaan!
Sillä sekunnilla tuulilasiin osuu vasemmalta yläviistosta jokin suuri, lepattava seinämä. Se on iso ja rusehtava. Hirvi se ei ole. Se on kuin peitto, joka kytkee välittömästi hämärän. Bubo bubo, säikähtänyt huuhkaja, tärähtää näkökentän yläreunaan. Pöllöpolo singahtaa lasista kauas ojan pientareelle, josta sen löydät.
Niin nopeasti se tapahtuu ja yllättää, samaan tapaan kuin vahingot ja virheet työssä. Miten viheliäisiä ne ovatkaan. Samalla, kun huolellisesti varot yksiä valppaana, tulet yllätetyksi toisaalla. Vahingot ovat piilosta esiin pirskahtelevia pisaroita, jotka tekevät yllätyshyökkäyksen ja jättävät jälkeensä vahvan muistijäljen. Sen piti olla sorkkaeläin, mutta olikin pöllö – miten kertakaikkisen epäreilua.
Hammaslääkäri on suunterveyden ammattilainen, mutta minusta voisi sanoa, että myös varomisen. Minulle varomisen huippu on pysyvän hampaan oikomishoidollinen poisto. Silloin elän otteita siitä, millainen Garri Kasparovin olemus on šakkilaudan äärellä; äärimmilleen keskittynyt ja virittynyt. Varmistan PTG-kuvasta, vertaan hoitosuunnitelmaan ja printtaan viereeni korostuskynällä väritetyn tekstin. Ne todella ovat eripariset dd. 34 ja 45, alanelonen ja alaviitonen. Kasparov siirtää tornia, minä työtuolia kohti potilasta. Päätän luottaa hoitosuunnitelman logiikkaan ja päästän irti kirjoitus- ja ajatusvirheiden mahdollisuudesta. Lasken hampaat, puudutan, asetan pihdit ja sanon hoitajalle aikeeni. Irti ovat.
Hammaslääkäri osaa varoa mentalisaukkoa läpätessä, isoja arterioita palatinumissa ja lateksihanskoja potilaalla, joka ei voi pitää kumppareita. Varomme kuumia instrumentteja, terävää neulaa, röntgensädettä, tubermurtumia, D-luokan interaktioita, C-luokan interaktioita, väärän potilaan tietoja, lukitsematta jäänyttä tietokonetta, Nicolayn oireyhtymää, uusien pelkojen aiheuttamista ja aerosoleja.
Sitten se tapahtuu. Huuhkaja lentää tuulilasiin, ja päivä pysähtyy. Niin paljon kuin osasikin varoa, vahinko pääsi silti tapahtumaan. Vähän aikaa olo on pieni, eikä mieli ole ollenkaan valmis ottamaan tapauksesta vain opikseen. Ennemminkin ärsyttää. En todellakaan huomannut mitään puuttuvan, kun jäljensin hampaiston linguaalikaarta varten – ilman renkaita. Lapsi oli kutsuttava vastaanotolle vielä uudelleen, vieläpä se kaikkein herkkänieluisin, joka tsemppasi itseään viikon. Mikä pahinta, tein tämän saman virheen kahdesti, eri potilaille.
Virheiden jälkeinen säikähdys, häpeä ja lamaannus hälyttää aivojen sopukoista pienet piirturit, jotka ryhtyvät oitis kaivertamaan muistiin tarkkaa kuvaa tapahtumista. Ne ovat yli-innokkaita ja kovia käyttämään värejä ja liioittelevia tehosteita. Kuva mokasta on värikkäämpi kuin mikään muu sinä päivänä koettu. Piirtureilla on tapana kaivertaa muistoihin myös soimaavia viestejä. Olisi hyvä, jos niihin ei kiinnittäisi liikaa huomiota, vaan kuvaan kokonaisuutena. Virheen ansiosta muistissani on nyt opettavainen, elävä kuva tukikaaren jäljentämisestä. Se on kuin pieni Youtube-klippi, joka aktivoituu pyörimään aina, kun vastaanotolle tulee oikomispotilas. Klipistä on leikkautunut pois epämiellyttävä soimaus. Sitä pystyy jo katsomaan hyvin mielin.
Ihminen uskoo herkästi, että jos virhettä ei olisi tapahtunut, asioiden kulku olisi ollut ilman muuta parempi. Ei niin voi sanoa, on vain todennäköisyyksiä. Kun bubo bubo iskeytyi tuulilasiin, auto pysähtyi. Kuljettaja nousi autosta, puki huomioliivit ylleen ja askelsi taskulampun kanssa kohti ojaa. Huuhkaja löytyi. Samaan aikaan kaukana edessä hirvisonni ylitti hämärän tien.
Anni Temonen,
terveyskeskushammaslääkäri Kainuusta
Kiitos lukijoille hienoista Nuori Poraa -vuosista. Jatketaan kohtaamisia Kielen päällä -palstalla ja muualla tässä lehdessä!