Hammashoitolasta kiiri vilpoisaan vuodenaikaan valloittava viesti: keskellä pakkasen puremaa oli työkaverille valmistunut pari lämpöisiä kämmekkäitä.
Satojen silmukoiden lämmin lopputulos oli laskettu toimistossa näppäimistön ja kuulokemikrofonin eteen. Siinä ne pehmeydessään nyt olivat, hammashoitajan itse tekemät kämmekkäät lämmittämässä työkaverin kylmään taipuvaisia sormia.
Ollapa kädentaitoinen työkaveri. Sellainen, joka pursottaa itsensä eläköityvän muistoihin ja virkkaa kollegan virkavapaan seikkailuihin. Bravuurit tulevat silti ilmi vasta ajan kanssa, vaivihkaa sopivan tilaisuuden tullen. Kompetenssi ja työkokemus saadaan kyllä selville työhaastattelussa, mutta kirjoneule pysyy piilossa pitkään.
– Kuka täällä on leiponut? kysytään kahvihuoneen ovella hämmästyneinä, nuuhkitaan ilmassa pirskahtelevaa appelsiinin ja suklaan kutsuvaa yhdistelmää, kunnes kandi nostaa arastellen kätensä ja jättää muistijälkensä kollegoiden makunystyröihin pitkäksi aikaa.
Itse tehdyt voisilmäpullat, juustokakut ja voisarvet. Tulevalle morsiamelle kudottu jättimäinen torkkupeitto (jonka pedantti hammaslääkäri kertoo, yhä kriittinen ilme kasvoillaan, purkaneensa kolmesti ollakseen tyytyväinen). Pikkuiset vauvan villasukat kokoa 16 perhevapaan koittaessa, isommat kokoa 46 viisikymppisiä juhlivalle koskikalastajalle. Hän taas, joka ei ymmärrä silmukoiden päälle, on sitonut samalle synttärisankarille perhon.
Sen ei tarvitse olla sukat tai peitto tai pulla. Meitä on monia, jotka vasta opettelevat yläkoulun jälkeen unholaan jäänyttä villasukan kantapäätä ja joiden täytyy alkuun soittaa konsultaatiopuhelu mummille, kun silmukka putoaa. Onneksi käsitöitä on monenlaisia, omin sormin voi luoda lahjan monella tapaa. Tärkeintä lienee, että urakka ei tunnu tekijälleen kohtuuttoman suurelta ja että sen tekee mielellään, jopa rentoutuu sen parissa.
Joskus hammaslääkärin viikon käsityökiintiö täyttyy mainiosti paikkauksilla ja paron kirurgialla. Siitä ei ole pienintäkään syytä potea huonoa omaatuntoa. Ei antamisen iloa olisi ilman sukkien vastaanottajia ja pullansyöjiä. Ilo tarvitsee molempia osapuolia: maistajia, kakusta kiittäjiä, työkavereita, jotka pyyhkivät vappumunkeista varissutta sokeria vaatteistaan (kannatettavaa ennen potilaan saapumista).
Jos silti jonain päivänä tulee tunne, että haluaa liittyä osaksi kädentaidoilla ilahduttavia työkavereita, on hammaslääkärillä onneksi tukenaan käsityöammatin luja pohja. Riittää, että uskoo itseensä ja ottaa uuden taidon haltuun vähän kerrallaan.
Langoittaa saumurin, vaivaa taikinan tekeytymään ja valmistaa jotain pientä kokeeksi. Luottaa siihen, että valmiudet ovat kyllä olemassa, kädentaidot taipuvat ilahduttamaan myös muita kuin potilaita.
Täytyy vain uskaltautua sormineen suun ulkopuolelle, suojaan sylkirauhasen ampumalta sateelta ja kielen väkeviltä puskuilta. Nämä toiset käsityöt eivät ehkä kirjaudu Kantaan, mutta parantavat työkaverien harmaankin päivän.
Ps. Se kandikesänä Jämsästä saamani, betonista taiten veistetty patsas ilahduttaa yhä ulkorappusilla. Kiitos.
Anni Temonen
johtava hammaslääkäri Kainuusta