Aloitin hammaslääkärin urani parisenkymmentä vuotta sitten. Niihin aikoihin hammaslääketiede oli vasta alkanut digitalisoitumaan. Klinikan alussa jokainen kandi sai sinisen ajanvarauskirjan, johon merkitsi omat potilasaikansa. Tämän lisäksi varattiin vielä aika opettajan kirjalle sähköiseen potilastietojärjestelmään.
Radiologian osalta meno oli vielä perinteisempää. Endodontian potilas kuljetettiin kofferdam suussaan, kuolan valuessa paidalle, klinikkasalin toiselle puolelle, jossa sitten otettiin kuva perinteiselle filmille. Rohkeimmat kandit veivät potilaan tässä välissä takaisin omalle hoitotuolille ja lähtivät vasta sen jälkeen viemään filmiä kehitettäväksi pimiöön. Sitten odotettiin kehitysaineiden lemussa, että filmi rullaisi ulos koneesta. Totuuden hetki, näkyykö apexia vai ei? Jos ei, niin sama homma uusiksi.
Kun kuva oli saatu, kirjoitettiin siihen tai muovitaskuun, jossa pieniä kuvia säilytettiin, kuvan tiedot. Tämän jälkeen filmi arkistoitiin ruskeaan kirjekuoreen. Klinikan vakioasiakkailla näitä ruskeita kirjekuoria saattoi olla useampi ja, kuten arvata saattaa, eivät aina potilas ja kuori olleet samassa paikassa samaan aikaan.
Aikaa kului, ja pääsin erikoistumaan. Ruskeat kirjekuoret päätyivät enää satunnaisesti vastaanotolleni, mutta keskussairaalassa potilaan mukana tuli aina kansio, jossa hänen kaikki potilastekstinsä olivat printattuina. Taas tuplakirjaamista, sillä kaikki potilastekstit olivat myös sähköisessä muodossa. Silti tuntui vaikealta luopua konkreettisista papereista, kun sen hetki tuli. Mitäs jos tulee sähkökatko tai potilastietojärjestelmä vain kaatuu?
No, niitä on tullut ja niistä on selvitty. Ruskeiden kirjekuorien aikana potilaat kävivät omassa hoitolassaan, ja siihen oli hyvä syy. Kaikki tieto oli mahdollisuuksien mukaan keskitetty yhteen paikkaan, eikä muualla ollut järkevää käydä, kun oleellinen tieto olisi muuten puuttunut.
Nykyisin tuntuu välillä siltä, että potilaat olettavat OmaKannan ja reseptikeskuksen takia, että hammaslääkäri tietää kaiken heidän terveydentilaansa liittyvän, jopa sen, jos he jättävät jonkun reseptillä määrätyn lääkkeen ottamatta, vaikka he eivät sitä itse vastaanotolla toisi esiin.
Sähköiset potilastietojärjestelmät ovat merkittävästi helpottaneet työntekoani, mutta niihin ei voi aukottomasti luottaa. Tästä hyvä esimerkki oli, kun kollega soitti sairaalasta ja kysyi, olinko määrännyt KKTT-kuvantamisen potilaalle x? Vastasin kyllä ja kerroin, että potilaalla on ensi viikolla aika vastaanotolleni. Kävi ilmi, ettemme nähneet toistemme tekstejä, vaikka käytimme samaa potilastietojärjestelmää. Potilaalla oli aika meidän molempien vastaanotoille peräkkäisinä päivinä.
Puhelimessa laadimme uuden hoitosuunnitelman, ja potilaan hoito saatiin tehtyä kokonaisuudessaan yhdellä käynnillä.
En usko, että tässä tapauksessa kyse oli siitä, että potilas olisi kieltänyt eri instanssien välisen tiedon annon vaan enemminkin siitä, että jossain vaiheessa potilaan hoitoa joku oli unohtanut kysyä häneltä tähän lupaa ja laittaa tämän jälkeen rastin ruutuun.
Aikaisemmin meiltä saattoi puuttua sivu potilaskertomuksesta, mutta yleensä tiesimme sen. Nykyään meiltä saattaa puuttua paljon enemmän tietoa, emmekä edes tiedä sitä.
Suvi Vilén
HLT, LL, suu- ja leukakirurgian erikoishammaslääkäri Helsingistä