Taas on se aika vuodesta, kun ajetaan perheen voimin pohjoisen lumille. Matka kestää tällä kertaa taukoineen kaksitoista tuntia. Suomi on pitkä maa – edelleen. Vaikka lapset ovat isoja, isompia kuin koskaan, riitaa tilasta takapenkillä ei enää synny. Jalat ovat niin pitkät, että ne pingottuvat takapenkillä poikittain istuessa ovesta oveen, kukaan ei enää potki. Taustapeiliin kurkkiessa huomaan, että välillä siellä nukutaan kainaloisessa.
Perillä mökissä suurin murhe on hammastahna. ”Kuka pakkasi hammastahnan, ja mitä ihmeen tahnaa tämä oikein on?” Nurina asettuu, kuuluu pari yökkäystä, ja harja käy. Juuri noin, hyvä hyvä, taakse asti, pohdin mielessäni. Yöpuulle mentäessä rauha laskeutuu ja räyhääminen tahnasta unohtuu. Aamulla huomaan, että kauppalistassa ensimmäisenä lukee isoin kirjaimin: kunnon hammastahnaa kiitos!
Seuraava murhe nousee, kun sähköhammasharjan lataus alkaa yllättäen hiipua ja laturin johto on seinässä, mutta kaukana kotona. ”Äiti mun ikenet hajoo tähän käsiharjaan.” Iloitsen silti, että näistä teknisistä vastoinkäymisistä huolimatta kenelläkään ei käy mielessä, että hampaat jätettäisiin harjaamatta. Kas etappi ja saavutus se on elämässä tämäkin!
Seuraavana päivänä kutsuu talven ihmemaa. Hiihtohississä tulee juttua ventovieraan kanssa; hän opettelee lautailua, ja kaatuillessa ranteet ovat lujilla. En saata olla puuttumatta – hetken päästä esittelenkin jo hanskojeni sisään piilotettuja rannesuojia. Käsityöläisenä ei tulisi mieleenikään lautailla ilman niitä. Hissituolin toisessa reunassa kiitellään ja toisessa vedetään laskettelulaseja suojaksi pyörivien silmien eteen. Kuinka syvälle kaulukseen voikaan teini sukeltaa. Pyörittelen itsekin tyytyväisenä ranteita, siis sen verran, mitä suojat antavat periksi.
Ylämäessä joku pieni on saanut suksensa solmuun ja kaatuessaan kolhaissut hampaitaan niin, että suusta tulee verta. Kenkku tilanne. Vaan ei hätä ole tämän näköinen! Pysähdyn ja tarjoan apuani, esittelen itseni ja kysäisen, haluavatko vanhemmat mahdollisesti pikaisen tilannekatsauksen. Hampaat ovat kaarella onneksi hienosti paikoillaan, eikä ruhje huulessa pilaa loppulomaa, vaikka nyt tuntuukin kurjalle. Vanhemmat rauhoittuvat, ja lapsikin lakkaa hiljalleen huutamasta.
Tilanteesta poistuttaessa omat lapset huomauttavat: ”Voisitko äiti jo siirtyä lomalle?” Vakuutan heille, että yritykseni tähän on kyllä kova. Auttaminen tulee niin luonnostaan, ettei sitä pidä työnä.
Seuraavalla hissinousulla lapset hihittelevät ja kiittelevät onneaan, että kaikilla kanssalaskijoilla on kypärät päässä. He muistelevat, kuinka kotopuolessa olin poimimassa bussipysäkiltä kyytiin lasta, jolla ei ollut pipoa päässään, vaikka ulkona oli napakka pakkanen. Minkäs teet, auttamisen halu ja hoivavietti kun on toinen luonto.
Nyt lienee minun vuoroni piilottaa silmät lasien taakse ja painaa leuka kaulukseen: ”Viimeinen alhaalla on mätämuna!” Ja onnekas se, joka ehtii alas asti ilman sattumuksia.
Tiina Ranne
HLT, yksityishammaslääkäri Turusta