Olin pienestä pitäen kiinnostunut lääketieteestä, mutta hammaslääkäri minusta tuli sattuman kautta. Pääsykoekeväänä päättelin, että hammaslääketiede on varmasti mukavan kompakti ala, jonka tiedot pystyy hallitsemaan ja jossa pääsee tekemään käsillään töitä. Lisäksi ajattelin todennäköisyyden sille, että potilas kuolee hammashoidossa, olevan hyvin pieni. Kaksi jälkimmäistä päätelmääni menivät oikein, mutta eipä minulla ollut tuolloin aavistustakaan siitä, kuinka laaja ja monipuolinen ala hammaslääketiede on ja ettei yhdellä hammaslääkärillä ole mitään mahdollisuutta hallita kaikkea.
Tovi sitten silmäilin kollegani näyttämää tekstiä, johon häntä oli pyydetty ottamaan kantaa. Siinä käsiteltiin erikoisalamme tulevaisuutta. Katseeni kiinnittyi kohtaan, jossa todettiin, että suu- ja leukakirurgin tulisi keskussairaalassa työskennellessään omata perushammaslääkäriä laajemmat tiedot myös muilta hammaslääketieteen erikoisaloilta. Todella absurdin tuntuinen ehdotus nykypäivänä, vaikka kyllähän me kirurgit välillä osaamme antaa itsestämme varsin kaikkivoipan kuvan ulospäin.
Kun suupolit vuosikymmeniä sitten avattiin osaan keskussairaaloista, ne olivat yhden miehen tai naisen nyrkkipajoja. Yleensä klinikkaa käsittääkseni pyöritti kirurgi, joka joutui pakon edessä olemaan joka paikan höylä, halusipa tai ei. Nykyaikaan tuollainen ajattelumalli ei sovi. Tieto on lisääntynyt valtavasti, eikä yksi ihminen voi millään omaksua useiden erikoisalojen kaikkea tietotaitoa. Joka tähän väittää pystyvänsä, valehtelee. Ymmärrän kyllä esityksen laatijan tausta-ajatuksen, sillä olisihan se kätevää, että meillä olisi renessanssiajan kaiken osaavia L´uomo universaaleja.
Jatkuvasti lisääntynyt tiedon määrä on aiheuttanut myös sen, että erikoisosaajien tarve on kasvanut. Mutta vaikka kuinka haluttaisiin palkata erikoishammaslääkäreitä, ei heitä ole välttämättä tarjolla. Vuonna 2023 ilmestyneestä STM:n raportista käy ilmi, että huomattava osa väestöstä jää ilman erikoishammaslääkäripalveluja. Pääkaupunkiseudulla potilas saa kyllä viimeistään rahalla spesialistitasoista hoitoa, jos kriteerit julkisella puolella eivät täyty. Suomessa on kuitenkin paljon paikkoja, joissa edes rahalla ei saa erikoishammaslääkäritasoista hoitoa. Tai no varmasti saisi, jos oikein paljon maksaisi, mutta se ei nyt ole tässä ponttina.
Tahtotilaa kouluttaa lisää erikoishammaslääkäreitä kyllä löytyy, mutta esteitä tämän toteutumiselle on monia. Yksi esimerkki tästä on keskussairaalasta, jossa työskentelen. Saimme neuvoteltua vakanssin erikoistujalle sekä järjestettyä hoitajan. Emme kuitenkaan pitkään aikaan pystyneet täyttämään virkaa, sillä meille ei annettu lisätiloja. Ei erikoistujaa oikein viitsisi tarveainevarastoon laittaa. Myöskään yliopistosairaaloihin ei mahdu kuin rajallinen määrä erikoistujia kerrallaan, mikä aiheuttaa pullonkaulan valmistumiselle.
On tärkeää, että sujuvoitamme erikoishammaslääkärikoulutusta, mutta vähintään yhtä tärkeää on mahdollistaa hammaslääkärien täydennyskouluttautuminen, jotta meillä on viimeisimmät tiedot omaavia, työstään motivoituneita kollegoja. Ilman perusterveydenhuoltoa ei erikoissairaanhoitokaan toimi.
Suvi Vilén
HLT, LL, suu- ja leukakirurgian erikoishammaslääkäri Helsingistä