Käytännön syventävää harjoittelua on nyt takana viisi kuukautta, ja pian 5,5 vuotta kestäneet opinnot saavat ansaitsemansa lopun. Mutta olenko itse vielä valmis astumaan seuraavaan lukuun?
Matka tähän pisteeseen oli ehdottomasti pitkä ja kivinen ja vei viidesosan tähän saakka eletyistä vuosistani. Jälkeenpäin ajateltuna se on melko suuri osa elämästäni. Kevät oli täynnä innostusta ja odotusta uudelle paikkakunnalle muutosta ja opiskelukaupungin taakse jättämisestä.
Samalla olin täynnä haikeutta tiiviiksi muodostuneen kaveriporukan suuntaamisesta eri puolille maata. Vuosien ajan jaetut lounastauot, lukupiirit ja iltakävelyt ovat nyt arjen sijaan muistoja, joita emme sellaisenaan enää tule kokemaan.
Töissä olen kuitenkin saanut ympärilleni mahtavia vanhempia kollegoita, jotka ovat aina valmiina auttamaan. Aluksi pelkäsin kovasti, joudunko nyt pärjäämään yksin, mitä jos en osaakaan vielä tarpeeksi? Tämä huoli osoittautui kuitenkin pian turhaksi, ja olen ollut iloinen huomatessani työyhteisössä vallitsevan kollegiaalisuuden ilmapiirin.
Viimeiset viisi kuukautta olen saanut soveltaa käytäntöön kaikkea viiden vuoden aikana oppimaani. Työelämässä on silti tullut vastaan viikoittain, ellei jopa päivittäinkin asioita, joihin koulutus ei valmistanut. Klinikassa ei pääse juurikaan harjoittelemaan päivystystä, joka voi viedä ison osan monen hammaslääkärin päivittäisestä työstä. Yhtäkkiä tahti onkin huomattavasti kovempi kuin mihin oli opintojen aikana tottunut.
Uusi luku on toisaalta tuonut elämään myös vapaat illat ja viikonloput. Aikaa on vapautunut kalenterista eri tavalla omille harrastuksille ja mielenkiinnon kohteille. Silti olen jäänyt kaipaamaan opiskelun tuomaa vapautta ja viikoittain muuttuvia aikatauluja, loma-aikoja ja vapaita iltapäiviä tenttikausien ulkopuolella sekä myöhäisiä aamuja silloin, kun luento olikin vasta iltapäivällä. Pakko myöntää, että ajoittain myös tentteihin lukemista on ikävä.
Uuden oppiminen ei tässä työssä koskaan lopu, mutta muuttaa muotoaan. On ollut hienoa huomata, kuinka vanhemmat kollegat ottavat innolla vastaan juuri yliopistossa oppimiani uusimpia tietoja ja jakavat auliisti omia, vuosien opettamia käytännön kokemuksiaan.
Mutta vaikka työelämä onkin vienyt mennessään, yritän välillä pysähtyä kysymään itseltäni: mitä seuraavaksi? Uusi luku elämässä on alkanut töiden myötä, Valviran laillistus tuo siihen enää pieniä muutoksia, ja samalla yliopisto jää taakse. Opintojen aikana en tätä tullut ajatelleeksi, sillä katse oli aina suunnattuna vain valmistumiseen.
Jos mietin sitä valtavaa tietomäärää, jonka viimeisen viiden vuoden aikana olen omaksunut, mitä kaikkea voinkaan oppia vielä tulevaisuudessa? Mikä voisi siis olla seuraavan viiden vuoden projekti? Tähän en ole vielä keksinyt vastausta, mutta uskon sen löytyvän aikanaan. Viidessä vuodessa on paljon potentiaalia, jota en halua hukata. Olkoon opintojen loppu siis uuden luvun alku, jonka aloitan kiitollisena menneestä ja täynnä uteliaisuutta tulevasta.
Sanni Räsänen
Kirjoittaja on syventävää käytännön harjoittelua suorittava denttari Oulusta.