Aamun menoliikenteessä ei ole vaikea huomata, missä kohdin päivä hammaslääkärinä mielen sopukoissa alkaa. CHX (klooriheksidiini), SLE (systeeminen lupus erythematosus) ja CPI (indeksi) moikkaavat vastaantulevien autojen rekkareista ja muodostavat oikean odontofiilin kunniakujan. Pysäköin ja harpon isojen mäntyjen alta kohti työpaikkaa. Hammaslääkärin ammatti laittaa suodattamaan maailmaa omalla tavallaan. Silti kokemus pian seitsemän vuotta sitten osoitti, kuinka käykään, jos vastauksia ei ole.
Kun korona saapui Suomeen, alkoivat viikot ja kuukaudet, joiden aikana kukin meistä pyrki tieteellisen tiedon puuttuessa ymmärtämään viruksen käyttäytymistä mahdollisimman hyvin. Oli yritettävä päätellä, miten tartunnan välttäisi ja miten välttäisi tartuttamasta potilaita. Oli kiehtovaa ja oivaltavaa havaita, miten erilaisia johtopäätöksiä kukin saatavilla olevasta tiedosta teki. Myös kokemus riskistä eri tilanteissa ja altistuksissa erosi.
Yksi vältteli käteisen rahan käyttöä, toinen lakkasi kulkemasta bussilla. Kolmas kävi supermarketissa aamuisin, toinen iltaisin. Yksi kävi taukohuoneessa vain, jos siellä ei ollut muita, toinen oman hammashoitajan kanssa. Kolmas hajautti riskiä ja kahvitteli milloin kenenkin kanssa, kunhan Tirolin reissua ei ollut takana. Suhtauduimme vaihtelevasti satoihin pieniin arjen päätöksiin, kuten lenkkeilyyn yksin tai ystävän kanssa, kaupan tomaatteihin ja FFP2-maskin pukemiseen. Oli kylmä vuodenaika ja osa potilaista värjötteli tuulikaapissa eikä uskaltanut odotusaulaan. Tuulikaapin ilmavirta puhalsi hiukset pyörteiksi kasvoille. Muistan kävelleeni tuulikaapista läpi huulet tiukasti yhdessä, hengitystä pidättäen. Minulle tuulikaappi oli viruslinko. Toiselle se oli tehokkaan ilmanvaihdon suojasatama.
Kun tieto oli puutteellista, erilaiset johtopäätökset ja arviot hajaantuivat. Yhteisiä pelisääntöjä noudatettiin tunnollisesti, mutta niiden ympärille jäi paljon katveita, joissa omaa intuitiota ja deduktiivista päättelyä sovellettiin. En unohda ikinä hetkeä, jona ymmärsin, että virus tarttuisi oireettomasta sairastuneesta myös pelkän uloshengityksen kautta, ei vain aivastuksesta tai yskäisystä.
Vähitellen palasimme normaaliin, jota ehkä nyt elämme. Mutta normaali ei ole tila, jossa intuitiolla ei olisi mitään sijaa. Epätietoisuus on vain paljon pandemian alkua rauhallisempaa ja osin piilossa vakiintuneiden tapojen valeasussa. Yksittäiseen hoitotoimenpiteeseen voi sisältyä vaiheita, joista on vahva tieteellinen näyttö, ja vaiheita, jotka ovat syntyneet intuition puristuksessa tietyissä olosuhteissa.
Juuri siksi hammaslääkärillä tulisi olla aikaa lukea, kouluttautua ja perehtyä näyttöön, säännöllisesti ja monipuolisesti, kriittisesti ja avoimin mielin. Omalla työpaikallani hammaslääkäri voi käyttää osaamisensa kehittämiseen yhä yhden kokonaisen päivän kuukaudessa, esimerkiksi kursseja tehden, tiedeartikkeleita lukien tai kollegan työskentelyä seuraten. Pandemian poikkeusoloista on siirrytty talouden poikkeusoloihin, ja koulutusmäärärahat ovat monin paikoin tiukassa. Tiedon äärelle pysähtymisen turvaaminen on – intuitiivisesti ajatellenkin – tärkeämpää kuin koskaan.
Anni Temonen
johtava hammaslääkäri Kainuusta