Lomapäivänä huomasin olevani pora kädessä, miten tässä näin kävi? Pora istui käteeni luontevasti, mutta tällä kertaa siinä ei lukenut KaVo vaan Bosch. Olin tilannut lastenhuoneeseen vaatekaapin, nyt se pitäisi kasata kokoon. Kaappi toimitettiin osina ja hyvänen aika, että niitä näytti riittävän. Oli mutteria, ruuvia, taustalevyn naulaa, puutappia, saranaa, liukukiskoja ja ne tolkuttoman isot kaapin osat.
Tavarantoimittajien lähdettyä katselin kaaosta ja pohdin, onko tässä mitään järkeä. Ohjevihkosia kokoamiseen oli kolme. Selailin ne läpi, pyörittelin hetken päätäni. Keräsin voimat itse itselleni asettamaani haasteeseen ja ryhdyin hommiin.
Olen enemmän kuin puolet elämästäni ollut hammaslääkäri, ja ammatti-identiteetti on vahva. Avun tarjoaminen ja antaminen on peruslähtökohta, työn ilo tulee saavutuksista. Oppiminen on luonteeltaan sellaista, että tekeminen on avainasemassa. Jo opiskellessa huomasin, että lukemisen ohella tärkeää oli toisen tekemän työn seuraaminen: näytä, niin minä teen perässä. Jäi vaikutelma, että lukemalla ja kurssittamalla itseään oppii lisää, mutta tekemällä vielä enemmän.
Poran käsittely suussa on luontevaa ja helppoa, mielenlaatu sellainen, että käsillä tekeminen on aina ollut kivaa. Siksi oli lopulta luontevaa tarttua haasteeseen myös vähän isommalla poralla. Meni kaksi iltapäivää, ja kaappi oli kasassa. Aamupäivisin huoneessa nukuttiin, sinne ei saanut mennä, vaikka tekeminen jo poltteli mielessä.
Asensin intopäissäni, vauhtiin kun pääsin, kaapin sisään vielä valomekanismitkin. Aviomies oli hetken ihmeissään, mutta lapsi monta päivää vaikuttunut. Kirjoitti viestin kavereille kuvan kera: ”Katsokaa, äiti teki mulle vaatekaapin!” Vaadin saada nähdä kuvan, jos kohta olen sometähti. Taustalla kuvassa iso, lähes kattoon kurkottava vaatekaappi, jonka edessä seison tukka pystyssä posket hehkuen. Kumpi sitten on se suurempi ihme, itse kaappi vai minä? Riemu on molemmilla suuri.
Minä vuorostani kirjoitin viestiä oivalluksestani lähimmälle kollegalle. Hän toimii lehtorina hammasklinikalla. Jokaisen opiskelijan kannattaisi tehdä porankäsittelykoe, myös koottavalla huonekalulla. Siinä nimittäin oppii hyvin äkkiä porien pyörimissuunnat ja kuinka ruuvit asetetaan suoraan ja yhdensuuntaisiksi, jotta jatkopalat osuvat kohdilleen.
Kokoaminen opettaa myös peräänantamattomuutta ja sen, että työvaiheilla on järjestys. Kokonaisuus ratkaisee; valmista ei tule, jollei toimi ja etene johdonmukaisesti. Osilla on suunta, ja jos jossain kohtaa fuskaat perustuksissa, kirityksissä tai osissa, lopputyö hetkuu ja horjuu eivätkä kulmat osu jiiriin. Silloin on parempi purkaa ja tehdä tietyt vaiheet uudelleen. Tämä on taatusti parempi vaihtoehto kuin kuvitella, että virheet menisivät piiloon päällysrakenteiden alle.
Monella kollegalla tuntuu olevan suvussa jatkaja työlleen. Peritäänkö siis pikkutarkat kädentaidot vai peräänantamaton yrittäjän mielenlaatu? Kuopus aloitti syksyllä lukion ja valitsi aineet niin, että hänestä ei ainakaan tule jatkajaa vastaanotolleni. En kuitenkaan katso, että huhkimiseni porakoneen kanssa hänen katseensa alla olisi mennyt tältä osin hukkaan. Ilmoitus tuli niin pontevasti, että meidän perheessä taitaa olla periytynyt varmimmin tuo peräänantamaton mielenlaatu.
Tiina Ranne
HLT, yksityishammaslääkäri Turusta