Ihmiset

Kielen päälläTyö muuttuu, entä sinä?

9.12.2022Tiina Ranne
tiina_ranne-kolumni_uusi

Vieläkö muistat ideaalikaviteetit ja niiden luokituksen? Entä sormenpäissä pyöritellyn amalgaamin narinan?

Saatko nenääsi Copalite-lakan tuoksun pinnistelemättä? Jos näin – onneksi olkoon! Olet hyvämuistinen ja sen lisäksi tehnyt taatusti pitkän uran. Mutta ethän vain huokaissut mielessäsi; oi niitä aikoja. Sillä joku kelmi voisi väittää, että olet jumiutunut eiliseen. Mitä vielä, kuitataan äkkiä, että muistojahan nuo kaikki tyynni.

Muisti on ihmeellinen, välillä se toimii ja välillä ei. Tietokoneelta on helppo poistaa vanhat versiot, mutta pää ei toimi niin. Kumma, kuinka tietyt asiat jämähtävät muistiin. Kunpa voisikin deletoida pettymykset, kaikki vanhat kommunikaatiokuprut laboratorion, kollegan tai potilaan kanssa ja käyttää kovalevyä korvien välissä tehokkaammin tarpeelliseen. Vaan on kai siitä etuakin, etteivät muistot tyhjene päästä napinpainaluksella, sillä uudistukset eivät aina ole parannuksia, ja silloin tarvitaan muistia ja pään sopukoista kaivetut vanhat versiot.

Kun muistettavaa on paljon, on helpompi ottaa käyttöön arkisto. Kansalliseen potilastiedon arkistoon ajateltiin ensin laittaa röntgenkuvat. Nurinkurista, mutta juuri ne sieltä vielä puuttuvat. Niitä myös hoitotilanteessa eniten kaipaisi, sillä kaiken muun voi pääsääntöisesti kysyä potilaalta. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, miksei se koskisi myös potilastiedon arkistoa? Potilastietojärjestelmät ovat pyörineet otsikoissa kankeutensa ja toimimattomuutensa vuoksi. Toisinaan sitä suorastaan toivookin, että palvelin olisi nurin, että saisi hoitaa ja keskittyä potilaaseen, eikä tarvitsisi tehdä anamnestisia kirjauksia heti. Ei siksi, etteikö kirjaaminen olisi tärkeää, mutta jos perussairaan potilaan tautien ja lääkkeiden kirjaaminen sarakkeisiin vie puolet hoitoajasta, ketä se palvelee?

Vaan on siitä digitaalisesta työnkulusta hurjasti hyötyäkin. Maailma on esimerkiksi proteettisten jäljennösaineiden osalta sikäli muuttunut, että nykyään nuo jämähtävät kaappiin eivätkä enää jäljennöslusikkaan. Ja työmalleilta ei teknikko enää saa hampaita millään vemputuksella katkeamaan, jäljennökset kun otetaan digitaalisesti. Hiontarajat toki ovat ajoittain yhtä hukassa kuin ennenkin. Vaan niin tai näin, varma näyttöön perustuva oppi on, että kaikkea ei voi saada.

Muistin hoitamiseksi ja mielen valppaana pitämiseksi rutiinien rikkominen on tärkeää.

Kokeiltu on! Hammashoitajan saa valpastumaan, kun pyytää kesken hoidon papuja ja nakkeja tai pepperonipizzan. Todellisuudessa halutaan jotain enemmän tai parempaa. Meidän huoneessa se tarkoittaa myös, että hoitaja antaa aikaa miettiä, reitti hoitoratkaisuun ei vielä ole selvä. Ratkaisun apuna ajatusten taustalla kulkee kokemus, se on hyvä kaikupohja sille, mihin hoidollisesti päätyy. Mikä tässä toimii ja mikä ehkä ei? Hoitaja kiittelee potilaan puolesta jälkikäteen, ettei kiireessä tehty kompromissia vaan kaiveltiin ratkaisu ajan kanssa ja työ tehtiin huolella.

No niin, tuliko tehtyä jotain uutta vai mentiinkö eilisen varmaksi havaituilla opeilla? Sopivasti uutta ja vanhaa, siitä tulee tekemisen ilo. Kannustan silti kipaisemaan kahvihuoneeseen ja kokeilemaan, montako päätä kääntyy, kun mainitset maagisen sanan ”ideaalikaviteetti”.

Tiina Ranne
HLT, yksityishammaslääkäri Turusta

Lue myös
Etsitkö näitä?