Vuosi vaihtui, lomat lomailtiin tai työskenneltiin, ja nyt onkin jo hetki oltu takaisin sorvin ääressä. Viimeinen kevät tässä koulussa. Tähän mennessä viimeinen vuosi on pitkälti tuntunut listalta viimeisiä asioita. Viimeinen syysloma, viimeinen ortodontian kurssi – viimeiset tentitkin ovat jo tiedossa. Vähiin siis käy tämä matka pienestä fuksista hammaslääkäriksi.
Miten tähän onkaan päädytty? Huomaan kysyväni tätä itseltäni yllättävän usein. Tämä on ollut mielenkiintoinen, riemukas ja samalla niin hikinen matka, että harva sen tietää tai ymmärtää. Kaikki tämän matkan suorittaneet tietävät. Tätä voisi humoristisesti verrata hiihtokilpailuun, kuten Tour de Skihin.
Ensin lähdettiin mukavasti liikenteeseen, perusasioista, solun rakenteista ja toiminnoista. Sitten siirryttiin kevyesti ihmisen anatomiaan, jossa tulikin äkillinen jäinen lasku vastaan tuki- ja liikuntaelimistön kanssa, mutta siitä selvittiin kuitenkin kunnialla. Vasta kun päästiin hermoston ja farmakologian pariin, alkoi jo vähän hiki tulla (ellei enemmänkin) ja tuntui, että mikäs tämä tämmöinen ylämäki on. Kuitenkin nämä kaksi ensimmäistä vuotta menivät hujauksessa, ja se onnen määrä, kun päästiin klinikkaan, oli suunnaton.
Kolmas vuosi oli kuin uusi kisa uusilla suksilla uusissa maastoissa. Kaikki oli uutta mutta samalla todella innostavaa ja kivaa. Harjoitustunteja kului sekä käytännössä että teoriassa. Välillä teki mieli luovuttaa, mutta seurakamut puskivat eteenpäin, valmentajista puhumattakaan. On hassua näin muutama vuosi myöhemmin ajatella, kuinka vaikealta nykyään niin yksinkertaiset asiatkin tuntuivat, kuten imurin pitäminen tai peilillä näkeminen. Eteenpäin on tästäkin menty. Seuraava vuosi olikin kuin 20 km:n kilpailu, tasaista suorittamista ja tekemistä tuttujen ja välillä yllättävien asioiden kanssa. Kuitenkin pääsääntöisesti tasaista puurtamista, joka palkittiin kuntaluvilla.
Tämä viimeinen vuosi ja viimeinen kevät on kuin loppunousu. Alku tuntui järjettömän korkealta ja jyrkältä mäeltä, joka ei lopu koskaan. Tuskanhikikin meinasi puolessa välissä iskeä. Nyt kun ollaan yli puolen välin tätä lukuvuotta, alkaakin loppu näkyä. Mäki tuntuu vähän loivenevan, ja ihan kuin maaliviiva siellä häämöttäisi. Mutta samalla oman mielen valtaa uusi kysymys, nytkö tämä jo loppuu? Entä jos ei haluakaan lopettaa?
Vielä ovat edessä loppuseminaarit ja klinikassa omat potilaat, joiden hoidot tulisi saada päätökseen. Tuntuu haikealta ajatukselta hyvästellä omat ensimmäiset potilaat, jotka niin tunnollisesti ovat käyneet ja auttaneet meitä kehittymään. Nyt se maali kuitenkin näkyy, ja itsestä on otettava kaikki irti. Maaliviivan jälkeen ollaan varmasti väsyneitä ja samalla onnellisia: me tehtiin se.
Tästä matkasta saa kiittää todella monia, vähän kuin hiihdossakin. Valmentajien, sponsorien ja välineiden on oltava kunnossa, muuten tästä ei olisi tullut mitään. Kiitos siis kaikille opettajille, henkilökunnalle, kurssikavereille ja perheelle. Ilman teitä ei tämä matka olisi onnistunut, eikä minusta ilman teitä tulisi hammaslääkäriä.
Kisa tulee pian päätökseen, nähdään siis maaliviivalla.
Eveliina Astala
Kirjoittaja on viidennen vuosikurssin denttari Kuopiosta.