On marraskuu, ja klinikkakengät narskuvat opetusklinikan käytävillä. Pimeät aamut ja uniset bussimatkat valmistavat yhden jos toisenkin kahvikupposen voimaannuttaman kolmannen vuoden opiskelijan aamun ensimmäiseen potilaaseen. Arki tuntuu vilisevän silmissä päivien valoisan ajan kuluessa klinikkaboksien leppoisassa mikromoottorin ja tehoimun vuoropuhelussa. Syksy on taittunut talveen uutta oppiessa.
Kahden vuoden taipaleen jälkeen olemme viimein kollektiivisena odotuksen ja jännityksen täyteisenä nippuna päässeet satulatuoleille niin muovisten Kallejen – tai oman nimitykseni mukaan Brünhildejen – kuin ihka oikeidenkin ihmisten ääreen hiomaan poraustaitojamme kehittyäksemme ammattilaisiksi. Muoviset päät ovat erinomainen tapa opetella hammaslääkärin tarvitsemia kädentaitoja turvallisesti ja riskittömästi, mutta todellisuutta ne eivät valitettavasti opeta. Onnekseni olen niiden joukossa, jotka ovat päässeet mukaan myös todellisiin hoitotilanteisiin.
Aloitin hammashoitajan työt ensimmäisen opiskeluvuoteni jälkeen. Ensimmäiset kaksi viikkoa olin pihalla perehdyttäjän ja hammaslääkärin vanavedessä, sen jälkeen kuistilla vielä ensimmäisen viikon lääkärin kanssa kahdestaan. Rutiinien ja tiedon kertyessä aloin kuitenkin saada kiinni potilastyöstä. Paikkaukset alkoivat tuntua yksinkertaisemmilta, en ollutkaan enää solmussa. En enää ojentanut valokovettajaa etsausta varten. Pian tarkastuksissa käytettävä salakieli olikin varsin yksiselitteistä. Ensimmäisen kulissihoitajakesäni jälkeen aloin todella janota klinikkaan pääsemistä.
Toisen kesäni hoitajana vietin perehdyttäen kurssikavereitani hammashoitajiksi. Erityisesti oli ilo huomata, että muutkin saivat nauhamatriisisäännöistä ähkyn ja kädet ristissä ojentelivat muovipistooleita ja täppäimiä. Tunsin ylpeyttä sekä ystävistäni että itsestäni, kun kaikki alkoi sujua vaivatta. Janoni klinikkaan pääsemistä kohtaan kasvoi entisestään.
Kolmannen vuoden alkaessa koen hoitajakokemukseni tuoneen minulle kasoittain luottamusta ja rohkeutta ensimmäisiin potilaskohtaamisiin, joissa olenkin itse suuremmassa vastuussa. Taitopajassa huomaan, etteivät paikkauksen perusteet olekaan monimutkaisia, olenhan ollut mukana jo kymmenissä tosielämän vastaavissa tilanteissa.
Tunnen syvää kiitollisuutta kaikesta työelämässä oppimastani. Kokemukseni ovat luoneet pohjaa kaikelle sille, mitä tulevaisuudessa teen. Ne ovat myös tuoneet perspektiiviä dynamiikasta työelämässä. Kaikkein eniten ne ovat kuitenkin tuoneet nälkää päästä potilastuolin toiselle puolelle.
Vaikka mielestäni tiesin klinikan alkaessa paljon, opin joka päivä enemmän ja paremmin. Erityisesti apua toisinaan kuormittavaankin arkeen ovat tuoneet innostavat ja kannustavat opettajat sekä vanhempien vuosikurssien korvaamaton tuki. Apotin sokkeloihin en eksy enää niin useasti, kiitos kahvihuoneessa majailevien hyväntekijöiden.
Opiskeluvuosia ja pitkiä päiviä on edessä vielä lukuisia, mutta odotan innolla uuden eteen asettumista ja haasteita, vastoinkäymisiäkin. Odotan kollegiaalisuuden vahvistumista ja päivän kolmatta kahvikupposta ystävieni ympäröimänä. Odotan potilaita, joita saan auttaa ja ongelmia, joiden ratkaisua minulta vaaditaan. Odotan hammaslääkäriyttä.
Minka Halava
Kirjoittaja on kolmannen vuosikurssin denttari Helsingistä.