Syysmyrskyn tuivertaessa ikkunan takana ladon koivuklapeja takkaan. Mistä tulee musta väri valkeaan koivunrunkoon? Ei koskaan ole tullut puheeksi, mutta sen sijaan lapsuudesta asti muistan, että isoisäni pyysi tuomaan puuliiteristä nimenomaan koivuklapeja aina, kun paistettiin takassa tikun päässä makkaraa. Koivu kun ei palaessaan räisky käsille. Nyt aikuisena pohdin, että voiko ksylitolilla olla osuutta siihen, miten koivu palaa ja poden huonoa omaatuntoa; poltanko tuota hyvettä taivaan tuuliin, vaikka sillä olisi parempaakin käyttöä.
Pidän ksylitolipurkkapakettia aina autossa. Autolla tulee liikuttua päivittäin, ja siellä purukumi on kätevästi käsillä ja saatavilla. Toisinaan liikenteessä purkkaa tulee jauhettua yhtä innokkaasti kuin liigassa jakkupukuiset valmentajat tekevät kaukalon reunalla. Pääsääntöisesti hermohöyryistä huolimatta homma menee purkankin kanssa maaliin – mutta ei aina.
Lapseni ollessa pieni annoin purkkatyynyn takapenkille hänellekin, se oli joskus hyvä korvike aamukiireessä jääneelle hampaiden pesulle. Ennen tarhan pihaan siirtymistä ojensin takapenkille paperiliinan ja pyysin, että hän sylkäisee pehmenneen purkan siihen. Paperia hätäisesti takaisin ojentaessaan lapseni ilme oli hieman hämmentynyt ja selitys oli, että purkka kuulemma oli jo toisessa paperissa. Aamuhämärissä ja pienessä kiireessä tiputin tytön pusullinen huulikiiltoa poskessaan tarhan pihalle.
Iltapäivällä lasta tarhasta hakiessa vaihdettiin lastenhoitajan kanssa tuttuun tapaan päivän kuulumiset. Niihin kuului luonnollisesti myös se, kuinka monelta ryhmäläiseltä oli päivän aikana irronnut maitohammas. Otin lasta kädestä kiinni, ja lähdettiin hypellen autolle päin, kun hoitaja vielä huikkasi perään: ”Ai niin, sillä lapsella on sitten purkka päässä!” Käännyin katsomaan kiharapäistä leveästi virnistävää lastani – no niinpä tietysti.
Kymmenen vuotta myöhemmin kommunikaatiotaitojen kehityttyä ja luottamuksen välillämme kasvettua lapseni istuu auton etupenkillä, niin ikään purkka suussa, muistelee ja avautuu tuosta samaisesta purkkaepisodista. Hän kertoo katsoneensa tuolloin elokuvaa Jali ja suklaatehdas, kuinka siinä tyttö pisti purkan aina jemmaan korvan taakse ja poimi sen sieltä sitten uudelleen suuhunsa syötäväksi. Hän oli halunnut kokeilla itse pienenä tyttönä samaa. Saatiin hyvät naurut, enää ei kuulemma tulisi mieleenkään kokeilla samaa.
Mutta niin se voi aikuisenakin jäädä purkka tukkaan kiinni. Lähdin takkatulen loimusta koiran kanssa ulos, ja ennen kuin huomasinkaan, oli takatuuli puhaltanut hiukset suuhun. En tohtinut puhaltaa purkkaa suustani, vaikka maassa niitä näytti olevan useampi katukivetykseen litistyneenä. Miten ne osuivatkaan nyt silmiini, loputtomasti purkkaa. Kotiin päästyä oli pakko tarkistaa; purkan maatuminen kestää 20–25 vuotta. Tukassa se säilyisi todennäköisesti teoriassa vielä pidempään.
Toisaalta ksylitolin ohella koivusta tehdään ja kehitellään tätä nykyä paljon muutakin hyödyllistä terveydenhoitoon, kuten haavasidoksia ja nanoselluloosassa kasvatettavaa syöpälääkettä. Puun parantava voima, joka on yhteensopiva ihmisen kehon kanssa, kuulostaa kiehtovalta. Kiitollisena ja hieman hämmentyneenä lisään seuraavan koivuklapin takkaan.
Tiina Ranne
HLT, yksityishammaslääkäri Turusta