Kätsyläisen arki, mitä se on? Koulun loppumiseen totuttelua, itsenäistymistä ja omien aivojen käyttämistä. Kurssikaverit ovat jakaantuneet ympäri Suomea, eikä enää ole päivittäisiä keskusteluja järjestön kahvihuoneessa spekuloiden potilaiden proteesien kaaviokäyntejä tai tulevaa hankalaa poistoa. Nyt yritetään päästä sinuiksi työelämän kanssa.
Kun kevätjuhlassa sanoimme toisillemme heipat ja tsempit kätsyyn, ensimmäinen ajatus oli, että miten sitä pärjää ilman ystäviä ja jokapäiväisiä keskusteluja potilaista. Haikeaa ja surullista, ripauksella iloa koulun loppumisesta. Sitä se oli.
Ensimmäinen työpäivä jännitti, mutta ei niin paljoa kuin vuosi aiemmin kesäkandina. Silloin vasta sykkeet korkealla olivatkin. Itselläni oli onnea päästä samaan paikkaan kätsyyn, missä olin ollut kesäkandina. Samat tutut olisivat vastassa ja muut kätsyläiset viime kesältä tuttuja, ja jopa yksi kurssikaveri. Kun ensimmäiset potilaat tulivat, luuli olevansa suorastaan valovuoden edellä vuotta aikaisempaan, mutta melko samanlaista se oli järjestelmiin totuttelun ja välineiden etsimisen kanssa. Tukea sai ohjaajalta hyvin, mutta pienen pieni itsenäistymisen siemen kaivoi ajoittain mieltä. Kysymykset, kuten ”olisinko pärjännyt tässä jutussa itsekin?” tai ”olisinko tiennyt tämän ilman triplavarmistamista?”, tulivat koko ajan tutummiksi.
Kesän lopulla huomasin, että enää ei kotona juuri miettinyt päivän potilaita tai välttämättä edes seuraavan päivän potilaita. Oli päässyt niin sanottuun zen-tilaan töiden ja oman mielen kanssa. Suurin osa toimenpiteistä oli tullut jo useasti vastaan ja hankalammistakin jutuista oli selvinnyt hengissä ilman suurempaa draamaa. Tämähän on itseasiassa ihan mukavaa hommaa, kun saa minimoitua kaiken säätämisen. Samalla on joutunut käyttämään omaa päätänsä ja soveltamaan tai miettimään vaihtoehtoa, kun jotain tiettyä, koulussa käytettyä asiaa x ei olekaan ollut juuri saatavilla. Kaikki asiat eivät aina kuitenkaan ole niin mustavalkoisia.
Kun elokuussa nykyiset opiskelijat aloittivat uuden lukuvuoden, oli ajatus hieman haikea, mutta samalla hypin pääni sisällä riemusta: minulla ei ole enää koulua. Suuren haaveen toteutuminen eli ammattiin valmistuminen on enää muutaman kuukauden päässä. Kurssikavereita näkee onneksi syksyllä valajuhlassa, vuosijuhlilla ja Hammaslääkäripäivillä, mikä varmasti helpottaa ikävää.
Edelleen tuntuu vähän liian usein siltä, että tästä ei tule yhtään mitään. Toisaalta varmaan liiankin usein tuntuu siltä, että tämähän olikin ihan simppeli homma. Haluan uskoa, että näiden kahden ääripään välille tulee jossain vaiheessa työuraa jonkinasteinen tasapaino. Onneksi työ- ja kurssikaverit ovat edelleen soiton päässä, ja he auttavat tasapainottelemaan näiden ääripäiden välillä ja tarvittaessa joko tsemppaavat tai palauttavat takaisin maanpinnalle. Sitä se on se kätsyläisen arki, soveltamista, sopeutumista ja totuttelua työelämään. Tykkään.
Eveliina Astala
Kirjoittaja on syventävää käytännön harjoittelua suorittava denttari Kuopiosta.