Lokakuussa vuosikurssimme vannoi hammaslääkärinvalan juhlallisessa valatilaisuudessa.
Vakuutimme kunniamme ja omantuntomme kautta pyrkivämme palvelemaan lähimmäisiämme ihmisyyttä ja elämää kunnioittaen, edistämään terveyttä, toimimaan eettisesti, auttamaan kollegaa, kunnioittamaan potilasta ja toimimaan tasa-arvoisesti. Valatekstissä oltiin siis hammaslääkärin työn kannalta suurien ja perustavanlaatuisten kysymysten äärellä.
Vaikka kukaan meistä ei ole vielä valmistunut lisensiaatiksi, valatekstin teemat ovat varmaan tulleet jo jonkin verran tutuiksi näin työelämän ensimetreillä. Ainakin itse tunsin itseni aika pieneksi valan äärellä, ja pistihän se miettimään, olenko pystynyt elämään näiden oppien mukaan omassa harjoittelussani.
Palataanpa hieman ajassa taaksepäin viime heinäkuuhun, kun aloitin työt Viitasaaren terveyskeskuksessa. Paikka oli jo edelliseltä kesältä tuttu, joten jännityksestä huolimatta työt oli mukava aloittaa. Alkuun kaikki tuntui enemmän tai vähemmän hämmentävältä, mutta oli mukava huomata, että juonen päästä sai aika nopeasti kiinni. Kaiken kaikkiaan töiden aloitus tuntui huomattavasti helpommalta kuin kandikesänä.
Mutta on kyllä myönnettävä, että välillä on ollut myös aika rankkaa. Ajoittain olen tuntenut itseni varsin epävarmaksi erityisesti erilaisten päätöksentekotilanteiden äärellä. Yritänkö vielä juurihoitaa syvälle karioitunutta hammasta vai olisiko poisto sittenkin tälle potilaalle paras ratkaisu? Ylipäätään välillä mietityttää se, osaako vielä suhteellisen vähällä kokemuksella hoitaa potilaita tarpeeksi hyvin. Myös päivystäminen ja erityisesti päivystyspäivinä aikataulussa pysyminen ovat välillä stressanneet, koska esimerkiksi poistot eivät suju aina erityisen rivakasti tai näppärästi.
Siinä on myös ollut hieman totuttelemista, että välillä onkin itse se, jota tullaan konsultoimaan. Tuntui hieman oudolta mennä hammashoitajan tai suuhygienistin huoneeseen katsomaan, onko kariesleesio paikattava, kun on itse tottunut olemaan se, joka kipittää kysymään asioita naapurihuoneesta.
Vaikka välillä on sellainen olo, että kaikki menee pieleen eikä osaa oikein mitään, työt ovat tuntuneet myös ihan todella antoisilta ja monipuolisilta. On ollut mukava huomata, että yliopistolta saadut opit ovat kantaneet aika pitkälle. Olen oppinut jo nyt ihan hirveästi kaikkea, päässyt tekemään laajalla skaalalla erilaisia toimenpiteitä, ja potilaina on ollut väkeä lähes kirjaimellisesti vauvasta vaariin.
Töissä oleminen on myös tuntunut turvalliselta, koska apua ja tukea kaikkeen on saanut aina tarvittaessa, joten yksin ei ole tarvinnut jäädä. On ollut myös huippua, kun koko henkilökunta on aina tsempannut milloin minkäkin kriisin keskellä olevaa kandia ja sanonut, että kyllä sinä pärjäät. Kuitenkin ehkä parasta on ollut potilailta tullut kiitos ja se tunne, että on oikeasti pystynyt auttamaan heitä.
Olenko sitten onnistunut tähän asti toimimaan hammaslääkärinvalan edellyttämällä tavalla? En ehkä aina, mutta ainakin olen yrittänyt parhaani. Hammaslääkäriksi kasvaminen jatkuu, ja ammattitaito kehittyy koko ajan. Ja loppujen lopuksi koen, että hyvinhän tässä on pärjätty. Varmasti jatkossakin tulee tiukkoja tilanteita ja huonoja päiviä, mutta nyt on alkanut jo oppia, että kyllä kaikesta aina selviää. Jos ei yksin, niin ainakin kollegan avustuksella.
Hanna Malinen
Kirjoittaja suorittaa syventävää käytännön harjoittelua.