Pääministeri Petteri Orpon hallituksen syyskuun lopussa lausuntokierrokselle lähettämä täydennyskoulutusasetus lisää täydennyskoulutuksen velvoittavuutta, mutta ei toisaalta esitä koulutuspäiville mitään vähimmäismäärää. Asetus on yksi keinoista, joilla sote-henkilöstön vajeesta kipeän tietoinen hallitus koittaa turvata henkilöstön riittävyyttä ja saatavuutta.
Jo itse asetus on hallituksen eräänlainen kannanotto täydennyskoulutuksen arvon puolesta. Kun aiemmin hyvinvointialueella oli velvollisuus huolehtia henkilöstönsä riittävästä osallistumisesta oman alansa täydennyskoulutukseen, nyt tätä velvollisuutta tarkennetaan säännöksillä täydennyskoulutuksen sisällöstä, laadusta, määrästä, järjestämisestä, seurannasta ja arvioinnista. Vaarana on, että odotukset saattavat nyt kasvaa niin suuriksi, että lopullinen ympäripyöreähkö asetus ei niitä kykene lunastamaan, ja päällimmäiseksi tunteeksi voikin nousta hölmistynyt pettymys. Asiaa hetken makusteltuaan saattaa jokaisen kuitenkin olla viisasta tutkia, mitä asetuksella sittenkin on annettavanaan ja pyrkiä omalta osaltaan toteuttamaan asetuksesta juuri se osanen, joka itselle kuuluu. Täydennyskoulutuksessa kun aina kyse on myös profession eettisen normin sisäistämisestä.
Täydennyskoulutuksen määrää koskeva asetuksen pykälä ei anna vähimmäismääriä, vaan pyrkii turvaamaan henkilöstön riittävän osallistumisen mahdollisuuden, mitä perustellaan osaamis- ja kehittymistarpeisiin vastaamisen joustavuudella. Oppimisen kannalta pakko yksin onkin huono ajuri ja saattaa pikemminkin sammuttaa kuin sytyttää kipinän yksilön sisäiselle oppimismotivaatiolle. Ulkoapäin annettu laveakin asetus voi parhaassa tapauksessa olla potilaan, työntekijän ja työnantajan etu ja turva: riittävästi ja henkilökohtaisten tarpeidensa pohjalta suunnitelmallisesti täydennyskouluttautunut hammaslääkäri on potilaalle lupaus laadukkaasta ja turvallisesta hoidosta. Asetus velvoittaa sekä hyvinvointialueita työnantajana, niiden työntekijöitä, että alueille palveluja tarjoavan yksityisen palveluntuottajan työntekijöitä.
Työntekijän kannalta oikeus riittävään määrään täydennyskoulutusta toivottavasti merkitsee parannusta Hammaslääkäriliiton työmarkkinatutkimuksen murheelliseen tulokseen. Tutkimuksen mukaan peräti 43 % terveyskeskusten hammaslääkäreistä koki saaneensa kuluneen vuoden aikana päätoimessaan liian vähän täydennyskoulutusta. Työnantajalla on täydennyskoulutuksen rahoitusvastuu, ja sote-järjestämislain 59 § on alueiden yleiskatteellisen rahoituksen jaosta väännettäessä tärkeä vipuvarsi, jota pitää käyttää. Täydennyskoulutukseen on kanavoitava riittävästi resursseja.
Määrän ohella tulee lisäksi huolehtia, että täydennyskoulutus kehittää ja ylläpitää nimenomaan hammaslääkärin ammatillista osaamista ja että geneerinen, esimerkiksi digitalisaation ja potilastietojärjestelmien käytön osaamista vahvistava koulutus ei haukkaa kokonaisuudesta leijonanosaa.
Täydennyskoulutus on työnantajan ja -tekijän pitkän aikavälin investointi, johon ei ole varaa suhtautua lyhytnäköisesti kliinisen toiminnan keskeytyksenä. Se tukee työhyvinvointia ja luo alueille veto- ja pitovoimaa, samalla sitä tärkeintä – potilastakaan – unohtamatta.
Aija Hietala-Lenkkeri
Hammaslääkäriliiton asiantuntijahammaslääkäri