Hammaslääkärin työ perustuu poikkeuksellisen vahvaan luottamukseen. Potilaat, terveydenhuollon organisaatiot ja yhteiskunta luottavat ammattitaitoomme, harkintakykyymme ja ammattietiikkaamme. Tämän luottamuksen ansiosta meille on annettu laaja oikeus tehdä potilaan tutkimusta, taudinmääritystä ja hoitoa koskevia ratkaisuja itsenäisesti. Kliininen autonomia on yksi professiomme keskeisistä tunnusmerkeistä. Se ei kuitenkaan ole vain etuoikeus, vaan myös vastuu.
Luottamus hammaslääkärikuntaan on rakentunut sukupolvien aikana korkealle osaamiselle, yhteisesti sovituille toimintatavoille ja sitoutumiselle potilaan parhaaseen. Mitä suurempi autonomia professiolle annetaan, sitä suurempi on myös velvollisuus käyttää sitä viisaasti.
Hammaslääkärin tulee säilyttää ammattikunnalle annettu luottamus toimimalla tutkimusnäytön, ammattietiikan ja potilaan yksilöllisen tarpeen pohjalta riippumatta siitä, syntyykö painetta taloudellisista tavoitteista, tuotannollisista vaatimuksista tai liiketoiminnan kannustimista. Kliinisen autonomian ytimessä on vastuu arvioida jokaisen potilaan tilanne yksilöllisesti ja tehdä hoitoa koskevat ratkaisut ammatillisen harkinnan perusteella, potilaan näkemys huomioiden.
Viime aikojen keskustelu aikuisten suun tutkimusväleistä havainnollistaa tätä hyvin: myös silloin, kun suositus mahdollistaa pitkän tutkimusvälin, sen soveltaminen edellyttää yksilöllistä riskinarviota ja potilaan kokonaistilanteen huomioimista. Tutkimusvälin enimmäispituuden sijaan olennaisempi kysymys liittyy siihen, kuka arvioi potilaan tilanteen ja kenellä on vastuu.
Kliinisen autonomian uhat eivät löydy vain yhdestä suunnasta. Luottamusta rapauttaa yhtä lailla se, jos taloudellisen hyödyn tavoittelu johtaa hammaslääketieteellisesti tarpeettomiin tutkimuksiin tai hoitoihin kuin se, jos resurssien niukkuus alkaa syrjäyttää potilaan hoidontarpeen päätöksenteon perusteena. Molemmissa tilanteissa vaarana on, että potilaan etu väistyy taka-alalle. Luottamus velvoittaa myös organisaatioita ja päättäjiä.
Terveydenhuollon johtajien vaativa tehtävä on huolehtia palvelujärjestelmän toimivuudesta ja rajallisten resurssien riittävyydestä. Talouden realiteetteja ei voida sivuuttaa, mutta ne eivät voi määrittää sitä, mikä on hammaslääketieteellisesti perusteltua. Kliinisen autonomian kunnioittaminen tarkoittaa sitä, että ammattilaiselle jätetään mahdollisuus käyttää osaamistaan ja harkintaansa potilaan parhaaksi.
Jos resurssien vähyys alkaa ohjata tutkimus- tai hoitoratkaisuja potilaan yksilöllisen hoidontarpeen sijaan, kliinisen autonomian perusteita aletaan vähitellen murentaa. Luottamuksen on kuljettava kahteen suuntaan: ammattikunnan tulee edelleen osoittautua sille annetun luottamuksen arvoiseksi, mutta samalla organisaatioiden ja päättäjien tulee luottaa siihen ammattitaitoon ja etiikkaan, jonka varaan autonomia on rakennettu.
Kliininen autonomia on arvokas perintö, jonka olemme saaneet edeltäviltä hammaslääkärisukupolvilta. Se on säilynyt, koska ammattikuntamme on kantanut vastuunsa ja ollut luottamuksen arvoinen. Nyt sama velvollisuus on meidän. Sen säilyminen tuleville sukupolville riippuu siitä, vaalimmeko tätä luottamusta niin omassa työssämme kuin terveydenhuollon rakenteissakin. Autonomian puolustaminen alkaa siitä, että käytämme sitä viisaasti ja aina potilaan parhaaksi.
Aija Hietala-Lenkkeri
Hammaslääkäriliiton asiantuntijahammaslääkäri