Jokainen paikkaus ja paikan vaihto lisää riskiä uusiin korjauksiin, juurihoitoihin ja lohkeamiin, mikä lopulta voi johtaa hampaan menetykseen – syntyy niin kutsuttu ”restoratiivinen kuolemanspiraali”.
Hollantilaisen tohtori, tutkija Niek Opdamin mukaan pieniä vikoja tai epävarmoja sekundaarikarieshavaintoja tulkitaan usein liian herkästi syyksi vaihtaa paikka – ilman, että tästä on hyötyä potilaan suunterveydelle.
Materiaaleilla pienempi rooli
Perinteisesti restauraation pitkäaikainen kestävyys on nähty laadukkaan hoidon mittarina. Potilaan kannalta merkittävämpää on kuitenkin usein hampaan kestävyys kuin yksittäisen restauroinnin kestävyys – sekä toiminnallisesti että elämänlaadullisesti.
Systemaattiset katsaukset antavat hyviä tuloksia korjaavan hoidon pitkäikäisyydelle, mutta Opdam suhtautuu kriittisesti laajojenkin systemaattisten katsausten tuloksiin, joissa restauraatioiden vuosittainen menetysluku (annual failure rate, AFR) oli yhdestä hieman yli kahteen prosenttiin.
– Kaksi prosenttia tarkoittaisi 25 vuoden ikää restauraatiolle. Näin ei tapahdu todellisuudessa, aineistot eivät heijasta päivittäisen hammashoidon käytännön dataa.
Riskipotilaita näkyy hyvin vähän kliinisissä tutkimuksissa ja tästä syystä myös systemaattisissa katsauksissa. Materiaalit kestävät hyvin potilailla, joilla on pieni kariesriski. Todellisuudessa potilastekijät, kuten elämäntavat ja terveysvalinnat, ovat avainasemassa täytteiden kestävyyden kannalta.
Tarkasteltaessa useita tutkittuja riskitekijöitä – hammasta, sen sijaintia ja aiempia hoitotoimenpiteitä, ammattilaisia ja päätöksentekoa, potilasta ja myös materiaaleja – tutkijat havaitsivat, että korkea kariesriski ja juurihoito vaikuttivat aina restauraation pitkäikäisyyteen ja kasvattivat epäonnistumisen riskiä. Myös parafunktiot ja suurempi korjattujen pintojen määrä lisäsivät epäonnistumisen riskiä. Edelleen ammattilaiset ja päätöksenteko vaikuttivat lopputulokseen, mutta materiaalit vaikuttivat yllättäen vain neljänneksessä tutkimuksista. Kliinisen tutkimuksen mukaan esimerkiksi bruksismi lisäsi korjaavan hoidon epäonnistumisen riskiä kolminkertaiseksi, korkea kariesriki nelinkertaiseksi ja molemmat riskitekijät yhdessä jopa kahdeksankertaiseksi.
– Potilastekijät ovat aliarvostettuja ja materiaalitekijät yliarvostettuja restauraatioiden pitkäikäisyyden arvioinnissa, toteaa Opdam.
Proaktiivista vai reaktiivista hoitoa?
Korjaavan hoidon hoitofilosofia voi olla proaktiivinen, jossa ennakoidaan ja estetään ongelmia syntymästä, tai reaktiivinen minimaalisen intervention linja, jossa seurataan ja puututaan vasta selkeisiin ongelmiin. Tuoreen tutkimusnäytön mukaan reaktiivinen hoitofilosofia voisi pidentää sekä paikan että hampaan elinkaarta ilman lisääntyneitä komplikaatioita.
– Jos toimit proaktiivisesti, teet 2–3 kertaa enemmän toimenpiteitä, eikä reaktiivinen toimintatapa lisää komplikaatioita verrattuna proaktiiviseen. Hidasta restoratiivista sykliä ja suosi minimaalisen intervention hoitosuunnitelmaa erityisesti korkean riskin potilailla, tiivistää Opdam.