”Valitettavasti –”
Moneskohan yritys tämä oli? Hainko todella tuonnekin? Enkö riitä sinnekään? Ehkä on hyvä, etten päässyt, olisin joutunut kauas. No, ehkä seuraavasta paikasta onnistaa! Sinne ainakin haluaisin, kovasti. Taas yksi ystävä sai paikan, onpa kiva. Miksen minä saa paikkaa? Enkö riitä? Enkö riitä? Enkö riitä?
Takana on lyhyesti sanottuna pitkä ja koetteleva kevät. Laulatin Kuntarekryä viikoittain, sähköposti soi lähes samaan tahtiin. Kaikki lähettämäni hakemukset saivat kylmän vastaanoton: joko ei minkäänlaista vastausta sähköpostiin tai soittoon, tai vain yleinen hylkäyspäätös. Uunituoreen ammatillisen itsetuntoni olisi varmasti vähemmälläkin saanut pohjamutiin. Riittämättömyyden tunne nakersi jokaisen sähköpostin myötä kovemmin.
Tuota aikaa ajatellessani, tätä väliaikaisessa asunnossani kirjoittaessani on helppoa palata noihin tuntemuksiin. Vaikka nyt kätsyä tehdessäni tiedän vallan mainiosti, ettei kyse ollut missään vaiheessa minusta, en osaa painaa kaikkia kokemiani huolia villaisella. Epävarmuus tulevaisuudesta on edelleen läsnä, ja uusien töiden hakeminen tuntuu tällä hetkellä ylivoimaiselta ajatukselta.
Väsyin kuulemaan samoja lohdutuksia kerta toisensa jälkeen. Tiesin saavani paikan ennen pitkää, mutta aloin ärsyyntyä alati jäytävään tietämättömyyteen. Missä olen kahden tai kuuden kuukauden päästä? Perin pohjin suunnitelmallisena ihmisenä epävarmuus tulevaisuudesta vain lisäsi halkoja jo valmiiksi holtittomasti roihuavaan epävarmuuden kokkooni. Aina kun joku kysyi, onko minulla paikkaa, tuntui kuin polttoainetta kaadettaisiin liekkeihin.
En usko mielenterveyteni olleen koskaan huonommassa kunnossa kuin viime keväänä jatkuvan hakemisen ja toistuvien hylkäysten vuoksi. Pahinta oli toivo, jonka annoin syttyä kerta toisensa jälkeen. Tehtyäni hyvän hakemuksen ja onnistuttuani haastattelussa ehdin jo kuvitella, millaista olisi asua uudella paikkakunnalla, tutustua uusiin kollegoihin ja saada onnittelut valituksi tulemisesta. Ehdin jo kuvitella, millaisen helpotuksen huokauksen päästäisin, kun nimeni olisi paperissa.
Sain muutaman kerran tietää olleeni ”ensimmäinen jonossa”. Vaikka toinen sija on suhteellisen imarteleva monen hakijan joukossa, siitä ei mitalia tässä kilpajuoksussa jaeta. Haluaisin olla onnellinen paikan saaneen kollegan puolesta. Mutta miksen se voinut olla minä?
Nyt olen täällä, äärimmäisen kiitollisena kätsypaikastani. Kaikki työkaverit ovat maailman ihanimpia, ja työnteko on enimmäkseen mahtavaa! Kaikki keväällä kokemani kasvatti, mutta en vieläkään osaa olla kiitollinen tuosta kasvamisesta. On mielestäni epäreilua, miten meidät vasta ammattiin oppineet laitetaan kamppailemaan toisiamme vastaan liian vähistä paikoista. Meidän on tarkoitus olla kollegoita, ei kilpailijoita. On väärin, että joudumme tuntemaan niin paljon riittämättömyyden tunnetta jo ennen kuin olemme astuneet askeltakaan ulos yliopiston ovista.
Tulevaisuus seuraaville hakijoille on tuskin yhtään kirkkaampi. Toivon, ettei enää yhdenkään opiskelijan tarvitsisi soimata itseään syistä, jotka eivät mitenkään liity hänen taitoihinsa tai tietoihinsa. Sinulle, joka luet tätä ensi kevättä ehkä peläten: voimia! Tiedän, ettei mikään sanomani taikaiskunomaisesti tuo lisää uskoa tulevaisuuteen. Toivon vain, että tiedät, ettet ole asian kanssa yksin.
Minka Halava
Kirjoittaja on syventävää käytännön harjoittelua suorittava denttari Helsingistä.