Univajeessa töihin kömpivä osaaja tai hallitusneuvotteluissa aamuyön tunneille vääntävä ministeri oli lapsuudessani kunnioitettu, uuras kaveri. Tänään häntä pidetään kehnona kaverina kaikille: heppu sabotoi itseä ja muita kuin tupakoitsijan puhaltamat sauhut sairaalapäivystyksen tuulikaapissa. Niinpä yölukeminen ei enää tullut kyseeseen, kun syksyllä mietin, kuinka ihmeessä ehtisin taas opiskella.
Kandivuosina opiskelun ja kodin yhdistäminen oli helppoa. Vuorokauden lisätunnit löytyivät yön ale-korista opiskelijabudjettiin sopivaan hintaan. 23-vuotias minä peitteli jälkikasvun unille, hivuttautui hämärään tottunein silmin takaisin lukuvalon ääreen ja aloitti tenttiin luvut helposti iltakymmeneltä. Kuulustelu olisi hyvin voitu pitää aamulla 3.30 ilman protesteja. Nykyään en siihen aikaan osaisi erottaa sanoja proteesi ja protesti toisistaan.
Niinpä tiistaisin olen päässyt opiskelemaan.
Se on hassu päivä olla poissa töistä, kummastellaan. Maanantai ja perjantai, viikonlopun aidot jatkopalat, olivat myös tarjolla. Tiistai kuitenkin voitti tarjouskilpailun, koska siihen kuului takuu – se lupasi varmimmin opiskelurauhan. Arkipäivien ympäröimä tiistai on immuuni monenlaisille vietteleville aikavarkaille.
Tiistaisin kaikki muut ovat töissä. Se helpottaa huomattavasti asiointia, koulutuspalavereja, ihmisten tavoittamista ja asioiden laittamista vireille. Sanotaan, että tiistai on parhaita päiviä olla yhteydessä esimieheen, asiantuntijoihin ja neuvotella palkasta. Maanantaina on uuden viikon isot uutiset, loppuviikosta pää täynnä päätöksiä ja väsy.
Sairaaloissa on tieteellistä näyttöä siitä, että turvallisinta on olla leikattavana alkuviikosta. Se onkin ainoa tiistaivapaan kurjuus: silloin kannattaisi olla myös ihan oikeasti töissä. Onneksi tätä kestää vain kesään asti.
Jos työpaikkani olisi isolla yliopistopaikkakunnalla, olisi tiistaivapaa jäänyt käyttämättä siitäkin huolimatta, että sen takasi Kelan myöntämä, lakisääteinen etuus koululaisen vanhemmalle. Lukupäivällä on korostunut merkitys, kun asuu perheineen kaukana koulutuksia järjestävistä yliopistoista.
Pääkaupunkiseudun ulkopuolelta koulutuksiin saapuminen on iso ponnistus työnantajalle, perheelle ja itselle: taipaleen takaa saapuessa on varattava lennot, useimmiten yövyttävä hotellissa, nipistettävä potilastyöstä edellisenä päivänä ja tietysti koulutuspäivänä sekä löydettävä kuljetukset ja oikeat paikat.
Siksi täydennyskoulutuksiin kohdistuu odotuksia; niiden olisi oltava kustannusten ja ajankäytön veroisia. On kaikkien halu välttää tilanne, jossa kurssi ei tuokaan mitään uutta tai jossa sen luentoprujut ehtii ahmia jo lähtöportilla.
Tiistaisin olen avannut uudelleen kirjoja, joihin en ole ehtinyt koskea pariin vuoteen. Olen saanut järjestymään koulutusmeetingejä, joissa on yhdessä opeteltu uusia toimenpiteitä. Olen päässyt tuntemaan valtavan tietomäärän päälle puskevan taakan ja hätkähtämään sitä, kuinka vähän potilastyössä ehtii selvittää yhtään mitään yli sen hetkisen, akuutin tarpeen.
Ehkä jonakin päivänä tarjotaan hikkekursseja, joille osallistuvilta edellytetään esimerkiksi aihepiirin Käypä hoito -suosituksen lukemista viitteineen ja muutaman pätevän Youtube-klipin katsomista etukäteen?
Tietysti useinkin löytyy syy lähteä. Viimeisin koulutus oli sellainen: 7,5 tunnin livekirurgista kurssia varten olin kotoa poissa 46 tuntia. Harjoitusleuat käsimatkatavaroissani loksuen olin lopulta valmis kotiin, kun lähtöportti suljettiin nenäni edestä ja jäin ainoana ylilukuisena matkustajana tutustumaan moisen tilanteen suunnitelmaan B. Ylibuukattu kone nousi ilmaan täynnä pohjoiseen matkaavia turisteja, ja harjoitusleuat näkivät kotikulmat vasta seuraavana päivänä.
Ei olisi voinut vähempää hetkauttaa – ja siitä, jos jostain tunnistaa onnistuneen ja kaiken vaivan arvoisen täydennyskoulutuksen.