Lähtö Helsinkiin koulutukseen on kannattanut aina. Kun täyttää Apollonian kurssipalautetta lentokentällä muutama tunti luentojen jälkeen, tuntuu usein siltä, että on päässyt osallistumaan maailman jännimpään päivään. Viereisellä lähtöportilla salkkumies lukee sanomalehdestä Forbesin 100 vaikutusvaltaisimman talousvaikuttajan listaa, kun minä taas tunnen juuri tavanneeni oman elämäni vaikutusvaltaisimman kärkikymmenikön (kaikki töissä Töölössä).
Silti on paljastettava, ettei lähtö niihin Helsingin koulutuksiin suju ihan kivuttomasti.
Ensinnäkin pukeutuminen. Koko talven hyvin palvelleet ylisuuret metsästyssaappaat, toppahousut, laskettelutakki ja tupsupipo alkavat edellisenä iltana näyttää sopimattomilta niin lentokentälle, lähijunaan kuin Pasilan laiturille. Asusteeksi omilla leveyksillä lasketaan mieluummin heijastinliivi Tokmannilta kuin Kashmir-huivi Stockmannilta, ja kaikki pukeutumisen tyyliseikat jätetään urheiluakatemian nuorille. He lampsivat värikkäissä lautailumonoissa ruokakauppojen käytävillä puhuen joko kiinaa, ukrainaa tai savoa.
Sitten, tai oikeastaan aivan ekana, on aloitettava profylaksia. Tarvitaan ainakin jatkuvalla syötöllä käsidesiä, sinkkiä ja C-vitamiinia, varsinkin sitä sinkkiä. Lentokone nousee tammikuisena keskiviikkona, ja toivon jokainen edeltävä päivä, ettei samalla nouse kuumekin. Päivät ennen Helsinkiin lähtöä hoidetaan nuhaisia, yskäisiä ja rohtunein huulin vastaanotolla suuta varovasti raottavia potilaita, joiden pärskeet jättävät visiiriin päivittäisen pläjäyksen potentiaalista kurssimatkan kangistajaa. Työnantaja kustantaa kaiken, ja olisi keljua, jos tämän finaalin voittaisi pieni jengi talvista tukkoisuutta.
Seuraavaksi on aika tarkistaa paikalliset olosuhteet. Jotkut niistä muuttuvat, kuten sää, mutta toiset nähtävästi pysyvät, kuten Finnairin terminaali ja Ilmala Pasilan ja Huopalahden välissä. Sitten on matkalippuja, jotka näytetään lukijalle (eikä se ole ihminen, vaan se pyöreä laite junan ovien lähellä), ja taas toisia lippuja, joille lukija näyttää vain kieltä, mutta oikea lipuntarkastaja on niistä hyvinkin kiinnostunut.
Lopulta kaikkein vaikein osuus Helsingissä onkin tällä erää se, jollaisesta sinne tulenkin – hiljainen metsä. Lähijuna pysähtyy asemalle, Google Maps näyttää kilometrin kävelymatkan kaakkoon ja sitten koilliseen. Parinsadan metrin päästä meluvalli peittää ratapihan äänet ja lumiset penkat kaiken muun. Vastaantulevat pyöräilijät esittelevät uuden cyclocrossin, fatbiken ja sähköpyörän, kukaan ei näköjään kävele tällä välillä. Onko tämä joku työmatkareitti Espooseen, ohituskaista pyöräileville insinööreille?
Karttasovellus kourassa hiljaisuus alkaa tuntua epäkaupunkimaiselta, suohon viittaavat kadunnimet enteilevät mielessäni Nuuksiota. Koko kurssipaikan olemassaolo alkaa epäilyttää. Hiljaisen, umpilumisen suoran päässä näkyy isompi tie, oikeastaan hyvin iso tie, ja se vaikuttaa logistisesti niin järkeenkäyvältä, että alan luottaa olevani oikeassa kunnassa, oikealla alueella. Sitten viimeisellä kulmalla näkyy kiiruhtavan muutama ihminen, joista vaan tietää. Mahdoton sanoa miksi; ei heillä ole luuppeja päässä, ei maskia (toisin kuin aasialaisilla lentokentällä), ei nitriilihanskoja eikä kainalossa kipsimallilaatikkoa tai artikulaattoria. Mutta kyllä heidät hammaslääkäreiksi tunnistaa. Grande finale, suuri hämäys, haihtuu ja löydän kurssipaikan, jossa kaikki menneen vuorokauden juoksuaskeleet, lipuntarkistustykytykset ja terveenä pysymisen riitit voi unohtaa.
Nyt niillä ei ole väliä – luentosali on kotoisa ja vain mylohyoideuksella, dreeneillä ja antibiooteilla on merkitystä. Kannatti tulla, jälleen kerran.
Anni Temonen
toimittaja / Nuori poraa