Huuli- ja suulakihalkiot ovat kasvojen alueen yleisimpiä synnynnäisiä rakennepoikkeamia sekä Suomessa että maailmalla. Suomessa syntyi vuonna 2020 yhteensä 88 lasta, joilla oli huulen ja/tai suulaen alueen halkio (THL).
Merkittävälle osalle kehittyy kasvun myötä yläleukaluun hypoplasia ja retrognatia, mikä aiheuttaa purennallisia, esteettisiä, psyykkisiä ja sosiaalisia haittoja. Tilanne korjataan yleensä täysi-ikäisyyden kynnyksellä leukojen kasvun päätyttyä yläleuan Le Fort I -osteotomialla. Joissakin tapauksissa tehdään samanaikaisesti myös alaleuan BSSO-osteotomia purennan korjaamiseksi.
Huuli- ja suulakihalkiopotilailla esiintyy usein halkiosta johtuvaa velofaryngeaalista insuffisienssia (VPI) eli nenänportin toimintavajetta, jossa puhuessa ilma karkaa nenään, painekonsonantit heikentyvät ja puhe muuttuu epäselväksi. Aiemmin on oletettu, että VPI voimistuu sitä enemmän, mitä suurempi yläleuan siirto leikkauksessa tehdään.
HUSin Huuli- ja suulakikeskus Husukessa tehdyssä väitöskirjatutkimuksessa tarkasteltiin vuosina 2002–2016 leikattuja huuli- ja suulakihalkiopotilaita, joille oli tehty Le Fort I -osteotomia ja mahdollisesti myös BSSO. Tutkimuksessa oli 93 potilasta. Tulosten perusteella yläleuan siirron horisontaalinen tai vertikaalinen määrä ei vaikuttanut VPI:n tai artikulaation muutoksiin. Sen sijaan VPI:n pahenemiselle olivat alttiimpia ne, joiden puhe oli jo lähtötilanteessa heikompaa. Lisäksi niillä, joilla yläetuhampaat olivat ennen leikkausta pystyt, artikulaatio jopa parani Le Fort I -osteotomian jälkeen.
Halkion vuoksi nenä on usein sekä esteettisesti että toiminnallisesti poikkeava, ja moni tarvitsee nenän korjausleikkauksen jossain vaiheessa. Kirjallisuuden perusteella on kuitenkin epäselvää, kuinka usein huuli- ja suulakihalkiopotilaille tehdään nenää korjaavia leikkauksia ja onko turvallisempaa korjata nenä yläleuan siirron yhteydessä vai erillisessä toimenpiteessä.
Tutkimuksen toisessa osassa todettiin, että 99 yläleuan siirtoleikkauksen läpikäyneestä huuli- ja suulakihalkiopotilaasta 45:lle tehtiin myös nenäleikkaus. Eri halkiotyyppien välillä oli selviä eroja: tois- ja molemminpuolisissa huuli- ja suulakihalkioissa nenäleikkauksen tarve oli suurin (53 % ja 60 %), kun taas pelkissä suulakihalkioissa tarve oli pienin (16 %).
Osteotomioissa kirurgista hoitoa vaativia komplikaatioita esiintyi 14 %:lla operoiduista. Komplikaatioiden määrässä ei ollut eroa sen mukaan, tehtiinkö nenäleikkaus osteotomian yhteydessä vai erikseen. Nenäleikkauksissa kirurgista hoitoa vaativa komplikaatio esiintyi vain yhdellä operoidulla.
Tulosten avulla voidaan arvioida aiempaa tarkemmin, miten yläleuan osteotomia vaikuttaa potilaan puheeseen, ja ottaa tämä huomioon kokonaissuunnitelmassa. Perhettä voidaan myös paremmin informoida jo varhaisessa vaiheessa siitä, miten yleisiä nenäleikkaukset ovat eri halkiotyypeissä. Nenän operointi on yhtä turvallista osteotomian yhteydessä kuin erillisenä toimenpiteenä.
Maxillary osteotomy and rhinoplasty in cleft patients
Roni Harjunpää
HLL
VASTAVÄITTÄJÄ
Jyrki Törnwall, dosentti
Helsingin yliopisto
KUSTOS
Virve Koljonen, professori
HUS, tukielin- ja plastiikkakirurgian yksikkö
ESITARKASTAJAT
Timo Peltomäki, professori
Itä-Suomen yliopisto
Virpi Harila, professori
Oulun yliopisto
OHJAAJAT
Arja Heliövaara, dosentti
HUS, Husuke
Junnu Leikola, professori
HUS, Husuke
Anne Saarikko, dosentti
HUS, Husuke
Verkkojulkaisun osoite:
http://hdl.handle.net/10138/604171