Nykyisin lähes kaikki paitsi heavy-muusikot hymyilevät kuvissa hampaat hohtaen. Mikä tässä oli 1700-luvulla niin kamalaa?
1600-luvulla Eurooppaan oli tullut Uudelta mantereelta sokeri, jota käytettiin massiivisesti. Eurooppalaisten hampaat olivat siksi pahimmassa kunnossa ihmiskunnan historian aikana. Vain sivistymätön, typerä ja holtiton alaluokka esiintyi suu repsottaen ja hampaantyngät näkyvillä. Yläluokka piti huulensa arvokkaasti yhdessä, ja salatakseen huulten takana aukeavan mustan, haisevan aukon.
Hyvä esimerkki on 1701 maalattu Aurinkokuninkaan Louis XIV:n muotokuva. Silloin 63-vuotiaalla monarkilla tuskin oli montaa hammasta suussaan: posket ovat lommolla ja suljettu suu mutrulla. Hänen tiedetään menettäneen osan yläleuastaan epäonnistuneessa hampaanveto-operaatiossa 1680-luvulla. Kerrotaan, että hän syödessä roiskutti lientä nenästään.
Julkista piinaa suurin elkein
Hampaiden kiskominen olikin ainoa tapa päästä eroon hammassärystä. Kiskonta oli julkinen tapahtuma, ja katselijajoukot olivat suuria. Joistain hampaankiskojista tuli pramean luonteensa takia kansallissankareita. Sellainen oli Pariisin Pon Neuf -sillalla 1700-1750 toiminut le Grand Thomas. Hän kutsui itseään monella mahtailevalla nimellä: Huijareiden helmi, Massiivinen Aesculapius, Leukaperien kauhu, vain joitain mainitakseni. Hänen vaunuissaan luki ”Dentem sinon maxillam” (Jos ei hammas, niin leukaluu). Le Grand Thomasin kerrottiin iskevän pihtinsä hampaaseen ja nostavan potilaan ilmaan useita kertoja, kunnes työ onnistui.
Ranskalaisen hymyn nousu
Madame Vigée-Lebrunin aiheuttama skandaali heijasti silti vain muutosta todellisuudessa. Ulkomaalaiset hämmästelivät ‘ranskalaista hymyä’, rentoa, avosuista ja valkohampaista.
Ranskalaiset kehittivät sekä suuhygienian että tieteellisen hammashoidon 1700-luvulla. Hammaslääketieteen isäksi kutsuttu Pierre Fauchard (1678-17619 julkaisi vuonna 1728 maailman ensimmäisen hammaslääketieteellisen teoksen Le Chirurgien Dentiste (”Kirurgi-hammaslääkäri”). Siinä kuvattiin hampaiden anatomia, toiminnot, oireet ja patologia, operatiiviset menetelmät hammasvaurioiden korjaamiseksi ja hampaiden paikkaamiseksi, pyorrhea, orthodontics ja hampaiden siirto. Hän myös murskasi yleisen käsityksen hampaita tuhoavasta ”hammasmadosta”, ja sälytti kurjuuden syyt sokerin harteille.
Moni tarttui tähän työhön, ja tekohampaita valmistettiin monenlaisia. Proteesien valmistajista merkittävin oli pariisilainen, tietoon ja harjaannukseen nojaava kirurgi Nicolas Dubois de Chémant. Hän koki herätyksen vietettyään illan pariisilaisen seurapiirirouvan kanssa, jonka suu haisi raadolta. Rouvalla oli vainajien hampaista tehty proteesi. Hampaita otettiin kierrätettäviksi heti kuoleman jälkeen, ja sellaistakin sattui, että niiden uusi omistaja sai edeltäjänsä sairauksia syfiliksestä lähtien. Köyhemmät saivat tyytyä eläinten hampaisiin.
De Chémant päätti luoda uudenlaiset proteesit. Hän kokeili useita materiaaleja. Ensimmäiset versiot olivat heti suosittuja, mutta ne eivät olleet kovin kestäviä. Vuonna 1789 hän kehitti kestävät posliinihampaat. Louis XVI myönsi hänelle hammasproteesien valmistuksen yksinoikeuden 15 vuodeksi.
Ranskalaisilla olikin hammaslääketieteen monopoli joitain vuosikymmeniä. Heitä kutsuttiin ulkomaille korjaamaan ylimystön purukalustoa. Itävallan keisarinna Maria Theresa suoristutti tyttärensä Marie-Antoinetten hampaat ranskalaisella lääkärillä, ja George Washington hoidatti kipeät hampaansa ranskalaisilla hammaslääkärillä kesken itsenäistymistaistelua.
Ranskalaisen hymyn tuho
Koko Eurooppa kohisi “ranskalaisesta hymystä”. Mutta pian se hyytyi. Alkoi tiukkahuulinen vallankumous, jonka kannattajilta ei hymyjä irronnut, korkeintaan ivallinen virne kun aatelisten päät putoilivat giljotiinin koriin. Sinne päätyivät myös Marie-Antoinetten suoristetut hampaat.
Ranskalaisten hammaslääkäreiden taso romahti lopullisesti 1802, kun maassa tehtiin lääkintäammattien uusi luokitus. Siinä ei hammaslääkäreitä mainittu, joten taitavatkin hammaslääkärit saivat työskennellä samalla viivalla huijareiden ja kaikenlaisten puoskareiden kanssa. Hammaslääketieteen kehitys siirtyi USA:han, ja siellä se onkin siitä asti pysynyt.
Hammasproteeseilla oli sosiaalinen tilaus
Dubois de Chémant pakeni vallankumousta Englantiin ja sai kansalaisuuden vuonna 1797. Brittien sokerinkulutus oli jopa suurempi kuin ranskalaisten. Chémant vaurastui, onnistumatta silti häivyttämään perinteistä jäykkää ylähuulta. Britanniassa nimittäin vallitsi ranskalaisviha, ja liian leveä hymy muistutti liikaa vihatuista sammakonsyöjistä.
Hammaslääkäreitä ja heidän potilaitaan pilkattiin Englannissa rajusti, ja “ranskalainen hymy” leimattiin naurettavaksi. Uusien proteesien ja hoitomuotojen hyödyistä ei puhuttu biologisen eikä lääketieteellisin termein. Tästä voi vetää sen johtopäätöksen, että hammaslääketieteen synnyllä oli Ranskassa vahva sosiaalinen tilaus. 1700-luvun Pariisissa oli nimittäin kehittymässä uusi yhteiskuntaluokka: porvarit. Porvareiden itsekäsitys oli aikaisempaa itsetietoisempi, ja se ilmeni muodissa, siisteydessä, hyvässä tuoksussa – nyt piti menestyäkseen olla terveen ja huolitellun näköinen.
Siten suosioon nousivat suunhoitovälineet ja -tuotteet. Lehdissä markkinoitiin hammasviiloja, hammastikkuja, kielenkaavintarautoja, suuvesiä ja niin edelleen. Hammasharjasta tuli ensimmäistä kertaa Euroopan historiassa osa päivittäisiä rituaaleja.
Siinä projektissa valkoiset posliinihampaat tulivat kuin tilauksesta.
Lähteet: ”Pulling Teeth in Eighteenth-Century Paris.”
Colin Jones, historian professori Queen Maryn yliopisto, Lontoo,
American Dental Association
The Guardian, Lontoo
Lauri Dammert
Umpihanki media