Karies ja parodontiumin sairaudet aiheuttavat valtavan tautikuorman maailmanlaajuisesti. Näiden sairauksien hoito on paperilla hyvin yksinkertaista, mutta hämmästyttävän vaikeaa käytännössä. Erikoishammaslääkärit Tarja Tanner ja Jussi Leppilahti pohtivat luennollaan Apollonia Symposiumissa, milloin karieksen ja parodontaalisairauksien hoito on vaikuttavaa hoitoa.
Potilasta ei tulisi altistaa hoidolle, josta hänelle ei ole hyötyä. Biofilmisairauksien kohdalla ei ole aina yksinkertaista määrittää, mikä hoito on hyödyllistä, sillä aikaväli, jolla sairaudet kehittyvät, voi olla hyvin pitkä. Sairaudet etenevät askel askeleelta, ja prosessin etenemisnopeus määräytyy yksilöllisten riskitekijöiden mukaan. Huolellinen diagnoosi auttaa ymmärtämään, missä vaiheessa sairautta ollaan ja mitä rikitekijöitä sairauden taustalla on.
– Jotta pystymme tarjoamaan vaikuttavaa hoitoa, meidän tulisi pystyä ennustamaan, millainen vaikutus hoidolla on. Diagnoosi nivoo prognoosin, syytekijöitä ja riskitekijät yhteen, tiivistää Leppilahti.
Biofilmisairauksien kohdalla korjataan usein vain vaurioita, ja sairaus itsessään etenee. Kun tutkittiin esimerkiksi täytteiden epäonnistumisen syitä, havaittiin, että täyte menetettiin usein samasta syytä, joka oli alun perinkin paikkaamisen syy. Yksi merkittävä riskitekijä on hoitomyöntyvyys tai sen puute. Tutkimusten mukaan esimerkiksi hampaita menetetään harvoin parodontiitin takia, jos potilaalla on hoitomyöntyvyyttä ja riskitekijät on saatu hallintaan. Hoitomyöntyvyyteen voi olla välillä vaikea vaikuttaa, mutta potilaan sitouttaminen hoitoon on keskeistä hoidon onnistumisen kannalta.
– Mikään tehty toimenpide ei paranna sairautta, vaan parantaa oireita tai korjaa vaurioita ja on yleensä seurausta sairauden huonosta hallinnasta. Jos hallinta ei parane, korjaavia toimenpiteitä pitää tehdä jatkossakin. Keskeistä on saada potilas ymmärtämään hänen roolinsa taudin hallinnassa. Ilman potilaan sitoutumista kaikkien toimenpiteiden ennuste on heikompi, sanoo Tanner.
Tutkimuksissa on todettu esimerkiksi, että supragingivaalinen puhdistus on kyseenlaista, ellei siihen liity omahoidon ohjausta, tai että parodontaalikirurgiaan ei ole syytä lähteä, jos suuhygienia ei ole hallinnassa.
– Omahoidon ohjauksesta on vahvaa tutkimusnäyttöä, muistuttaa Leppilahti.
Tannerin mukaan on tärkeää auttaa potilasta löytämään omahoidon merkitys potilaan omassa arjessa ja selvittää, mitä hän tavoittelee. Motivoinnissa tulisi huomioida potilaan näkökulma ja elämänlaatuun vaikuttavat tekijät. Tutkimuksissa ei ole kuitenkaan pystytty osoittamaan, että jollain psykologisella menetelmällä olisi merkittävästi parempi vaikutus kuin ihan tavanomaisella vastaanotolla tehtävällä suuhygienian ohjeistuksella. Vaikka systemaattiset katsaukset eivät nosta tiettyjä menetelmiä esille, niistä voi olla apua kliinisessä työssä. Ne voivat antaa hammaslääkärille hyvän mallin potilaan kohtaamiseen.
– Esimerkiksi motivoiva haastattelu on mielestäni hyvä systemaattinen tapa kysellä potilaalta hänen lähtökohtiaan ja tavoitteitaan hoitoon. Tämä auttaa myös tupakkainterventiossa, kokee Leppilahti.
Tanner muistuttaa vielä lopuksi, ettei hammaslääkäri voi koskaan luovuttaa potilaan motivoinnissa, vaikka potilas olisikin luovuttanut.