Liput on jo hankittu. Pohdimme kuumeisesti, mitkä lennot valitsemme, mitä laitamme teemajuhliin ja menemmekö vuosijuhliin. Osallistummeko vielä tuonnekin? Syksy on polkaistu käyntiin aivan kuten aikaisempinakin vuosina, mutta jokin on toisin tänä vuonna.
Jokainen luento, tentti ja lounas tuntuu haikeammalta. Jokainen stressaantunut huokaisu ohikulkevalta kurssikaverilta klinikan käytävällä, jokainen suorite ja joka ikinen päivä tuntuu muistuttavan siitä pelottavasta tosiasiasta, ettemme tee tätä enää vuoden päästä.
Viides opiskeluvuosi on täynnä viimeisiä. On viimeisiä suoritteita, luentoja ja opiskelijatapahtumia. Tuntuu, että kaiken lopputentteihin opiskelun lisäksi tulisi nauttia opiskelijaelämän viimeisistä rippeistä.
Vuoden päästä kaikki tämä on ohi: ei enää Frank-appia, ei yhteisiä iltaan venyneitä klinikkapäiviä eikä tenttilukuhetkiä, joiden aikana hiukset harvenevat ennennäkemättömään tahtiin. Vaikka on upeaa valmistua ja saada viimein olla oikea hammaslääkäri, ajatus valmistumisesta pelottaa silti.
Eniten pelkoa aiheuttaa kasvava vastuu ja ajatus turvaverkon – eli ohjaavien opettajien – puuttumisesta. Olenko varmasti riittävän hyvä hoitamaan potilaita itsekseni? Ovatko paikkojeni saumat tarpeeksi hyviä, kun kukaan ei tarkista niitä kokeneemmalla silmällä? Saanko kaiken hammaskiven ja granulaatiokudoksen pois parodontiittipotilaan yläseiskan distaalisesta taskusta?
Samojen kysymysten kanssa kamppailimme jo kesällä kuntaoikeuksiemme kanssa. Kesällä turvallisuuden tunnetta antoi kuitenkin se, että edessä oli vielä yksi kokonainen opiskeluvuosi kotipesässämme opetusklinikalla, opettajiemme hellässä huomassa. Pääsimme vielä hiomaan taitojamme vaikeimmilta tuntuvissa toimenpiteissä ja kartuttamaan tietoa epäselväksi jääneissä asioissa.
Toisaalta on ihanaa viimein päästä tekemään töitä ilman paineita suoritteista. Työssä itsenäistyminen on kaikessa pelottavuudessaan myös lahja. Pääsemme viimeinkin levittämään siipemme, laittamaan taitomme koetukselle. Saamme jopa varata alle 85 minuutin aikoja! Voimme viimein näyttää maailmalle – ja itsellemme – miten paljon olemme viidessä vuodessa oppineet.
Opiskelu on muutakin kuin klinikkaa ja luentoja. Se on ystävien kanssa koettuja ylä- ja alamäkiä sekä opiskelijatapahtumia. Kollegojeni kanssa aiomme koluta kaikki lempitapahtumamme läpi nostalgisuuden nimissä, vaikka emme olekaan enää yhtä nuoria ja energisiä kuin neljä vuotta sitten aloittaessamme opinnot. Kaiken huvittelun ohella aiomme silti edelleen istua pitkiä päiviä klinikassa. Kenties nyt entistä useammin.
Vaikeinta on ajatella, etten tule kohtaamaan näiden ihmisten kanssa enää yhtään syksyn ensimmäistä opiskelupäivää. En ole vielä päättänyt, miten suhtautuisin siihen, että nyt kaikki opiskelun puitteissa tekemämme on viimeistä. Tiedän, että viimeistään keväällä ajatuksen haikeus valtaa minut.
Eniten toivon, että vaikkemme enää viikoittain jaa taakkojamme kandihuoneen sohvalla, emme koskaan kasvaisi niin erilleen toisistamme, ettemmekö voisi. Ja vaikka viimeisyys on aina kovin lopullista, se tarkoittaa myös, että uudet ensimmäiset ovat edessä. Kenties vaikka ensimmäiset kahvit yhdessä, valmiina hammaslääkäreinä.
Minka Halava
Kirjoittaja on viidennen vuosikurssin denttari Helsingistä.