Ajatus pilkahti päähäni alkuvuoden hämäränä aamuna. Kannoin toisella käsivarrella reilun vuoden ikäistä kuopusta ja toisella olalla tietokonelaukkua, väistelin jäisen asfaltin jurmuja. Hauista poltteli taakkojen painosta. Nämä joka-aamuiset askeleet, ajattelin tuolloin, tuntuvat puolisoni kehossa ihan erilaiselta, koska hänen ylävartalonsa lihasmassa on omaani paljon suurempi. Viidentoista kilon taakka tuntuu miehen kehossa samalta kuin minulle 8–10 kiloa.
Aikaamme kutsutaan yksilökeskeisyyden aikakaudeksi, jossa on vahvoja narsistisia piirteitä. Fokus on yksilössä, jonka tekemät ratkaisut ja asenne saavat suuren painoarvon. Aikakauteen liittyy omat ongelmansa, mutta ei pelkästään niitä. Oman kehon ja mielen viestit voivat olla hyvin opettavaisia ja niiden kuuntelu tehdä itsestä paremman kanssaihmisen myös muille.
Ajatusleikki kantamusten painosta tuntui mullistavalta ajatukselta ja johti seuraavaan: mitä kollega sanoisi, jos saisi viettää kehossani yhden kokonaisen vuorokauden tuntien kehoni ja mieleni siten kuin ne tunnen?
Ajatusleikin teho on siinä, että se tekee omat tavat ja tottumukset näkyviksi ja pakottaa perustelemaan ne itselleen. Alkaa tutkailla itseään kuin kotiaan ja miettiä, miten kehostaan pitäisi pitää huolta, miten sitä rasittaisi ja mitä sen viesteistä kuuntelisi.
Aloin miettiä tyypillistä hallinnollista ja kliinistä työpäivääni. Nauratti: käyttämistäni suojavisiireistä vain yksi olisi käytössä vierailupäivänä, muut näet puristavat ohimoilta niin paljon, etten kehtaisi antaa kollegan moista tuntea. Sitten ajattelin erästä satulatuolia, jolla en tohtisi vierasta istuttaa tuntiakaan, tai kollega palaisi kehostani kysyvä ilme kasvoillaan: eikö tuo polte symphysis pubiksessa häiritse jo kariesdiagnostiikan tekoa?
Lisäksi näin jo mielessäni, kuinka hän arastellen huomauttaisi, että jatkan Teams-kokouksesta toiseen, vaikka hypotalamuksen janokeskuksen osmoreseptorit välittävät päivänselvää janontunteen voimistumista. ”Vaikeroin, kun et hörpännyt vettä siinä välissä vaan vain jatkoit seuraavaan palaveriin”, hän sanoisi.
Lisäksi hän kertoisi, että täppäämme muovia aika erilaisella liikeradalla ja että hampaan poistossa hän ei päätyisi separointiin tuntiessaan sormiin välittyvän vastaavan lievän liikkuvuuden (hän luottaisi siinä kohdin vielä pihteihin, kyllä se sieltä nousee). Hän olisi myös häkeltynyt siitä, että haistan nekroottisen pulpan anaerobikatkun ja parodontiitin rikkiyhdisteet ientaskuista niin voimakkaasti. ”Kyllä se sinusta tosiaan tuoksuu voikukan maitiaisnesteen ja sukkahien sekoitukselta”, hän päivittelisi.
Hammaslääkärikollegani kyllä myös viihtyisi vierailullaan. Erityisesti hän kiittelisi yöunen ruhtinaallista pituutta ja nopeaa nukahtamista. Hän kuvaisi sisäisen maailman olevan tyyni ja ihmeen tasainen kaikesta eteen tulevasta huolimatta ja ajatusten olevan jotenkin koko ajan lasi puoliksi täynnä -tyyppisiä. Hän kiittäisi vierailusta, mutta palaisi onnellisena takaisin vahvempaan ylävartaloonsa (mieskollega), mieleensä, joka näkee musiikin väreinä (musikaalinen kollega) tai jalkoihinsa, jotka venyvät spagaattiin (notkea kollega).
Lopuksi hän suosittaisi, että taaperon kanssa käveltäisiin, aina kun mahdollista, käsi kädessä. Hauiksen tähden.
Anni Temonen
johtava hammaslääkäri Kainuusta