Keraamisten materiaalien käyttäminen on olennainen osa korjaavaa ja proteettista hammashoitoa. Keraamien perinteinen käyttökohde metallirungon pinnoitemateriaalina on monipuolistunut materiaalikehityksen myötä kokokeraamisiin rakenteisiin.
Lujat rakennekeraamit mahdollistavat laajojenkin siltarakenteiden valmistamisen yksinomaan keraamisina. Monoliittisten materiaalien lujuuden kehittyessä keraamisten täytteiden, laminaattien ja osakruunujen käytön aiheet ovat lisääntyneet ja samalla perinteisen kruunuprotetiikan ja restoratiivisen hoidon rajapinta on hämärtynyt.
Tässä artikkelissa perehdytään nykyaikaisten hammaskeraamien jaotteluun, ominaisuuksiin ja historialliseen kehitykseen. Lisäksi tutustutaan tutkimusnäyttöön keraamisten täytteiden, kruunujen ja siltojen kliinisestä toimintaennusteesta.
Kliinisten tutkimusten mukaan kokokeraamiset rakenteet toimivat lyhyellä aikavälillä verrattaen hyvin. Lujitetuista lasikeraameista valmistetut, liimaustekniikalla kiinnitetyt täytteet ja kruunut toimivat yksittäisissä restauraatioissa luotettavasti ja hammaskudosta säästäen. Zirkonia on osoittautunut runkomateriaalina lujaksi ja kestäväksi myös siltarakenteissa.
Keraamirunkoisten rakenteiden kestävyyteen vaikuttaa kuitenkin oleellisesti valmistettavan rakenteen, ja zirkonian ollessa kyseessä, etenkin runkorakenteen muotoilu. Silloissa yhdysosan mittasuhteiden on oltava riittävät, ja runkorakenteen luotava optimaalinen tuki pintaposliinille.
Hampaan preparointi tulee sovittaan käytettyyn tekniikkaan. Kiteisissä oksidikeraamirakenteissa tukihampaan hionnan on oltava retentiivinen, jotta kiinnitys ei pettäisi.
Pintaposliinin lohkeilu on yleisin tekninen ongelma kokokeraamisissa restauraatioissa, erityisesti zirkoniaa runkomateriaalina käytettäessä.
Kirjoittajat
Marisa Laurila, HLL
Attendo Teljän Hammaslääkäriasema, Pori
Jenni Hjerppe, HLT, EHL
Turun yliopisto, hammasprotetiikan oppi-aine ja Turun kliininen biomateriaalikeskus (TCBC)
Pekka Vallittu, professori, HLT, EHL, HT
Turun yliopisto, biomateriaalitieteen oppiaine, Turun kliininen biomateriaalikeskus (TCBC) ja Turun kaupunki, hyvinvointitoimiala
Johanna Tanner, HLT, EHL
Turun yliopisto, hammasprotetiikan oppiaine ja Turun kliininen biomateriaalikeskus (TCBC) ja Turun kaupunki, hyvinvointitoimiala
johanna.tanner@utu.fi
Suom Hammaslääkäril 2016; 2: 20-27
Kirjoitukset julkaistaan kokonaisuudessaan Hammaslääkärilehden arkistossa muutaman kuukauden viipeellä ensijulkaisusta.
Ceramic materials in dentistry
Ceramic materials play an essential role in today’s restorative and prosthetic dentistry. In addition to the traditional role of ceramics as veneering materials for metal-ceramic crowns and bridges, development in material properties and manufacturing techniques have introduced various new applications and led to the use of contemporary full-ceramic constructions.
Contemporary ceramic materials for use in dentistry can be classified into three subgroups: predominantly glassy materials, particle-filled glasses, also known as glass-ceramics or silicate ceramics, and polycrystalline ceramics, also known as oxide ceramics.
Predominantly glassy materials are not strong enough to withstand occlusal forces as such and are mainly used as veneering materials for stronger and stiffer substructure materials.
Particle-filled glasses or glass ceramics, such as leucite or lithiumdisilicate-reinforced glasses, are improved in mechanical properties and offer good properties for bonding to resin cements and tooth tissues. Currently, they are commonly used to fabricate monolithic restorations. Their optical properties resemble those of a natural tooth, which makes glass ceramics popular for restorations where the esthetic demand is high. They are successfully used as indirect adhesive restorations and crowns in both anterior and posterior teeth.
Polycrystalline oxide ceramics, such as zirconia and alumina, are the strongest ceramics used in dentistry. The superior mechanical properties of zirconia enable its use even in long-span bridges in the posterior area. However, the polycrystalline material lacks a glass phase and cannot be etched. Therefore the adhesion is based mainly on mechanical retention. In clinical studies of zirconia restorations the most common complication seems to be chipping of the veneering ceramic.
In the literature there are a vast number of publications on dental ceramics. The level of evidence in the clinical long-term data is, however, still weak. More research is needed to evaluate long-term clinical performance, especially that of zirconia bridges.