Kahden vuoden opintojen jälkeen viittä vaille valmiina kandidaattina on kiinnostavaa pysähtyä miettimään kuluneita opintoja. Sain aika tarkkaan kaksi vuotta sitten tiedon opiskelupaikasta hammaslääketieteelliseen. Silloin kuvittelin opiskelupäivien olevan täynnä luentoja, ryhmäharjoituksia ja nimenomaan tarkasti aikataulutettuja päiviä. Olin valmistautunut siihen, ettei vapaa-aikaa harrastuksiin välttämättä ole enää niin paljon.
Todellisuus kuitenkin yllätti. Akateeminen vapaus ei ollutkaan vain sanonta. Yllätyin siitä, ettei luennoilla ollut läsnäolopakkoa ja aikataulut sai rakentaa pitkälti itse. Aluksi tämä vapaus tuntui uskomattomalta. Ai eikö ole pakko mennä kahdeksaksi koululle? Tuntui vapauttavalta aloittaa päivä mihin aikaan tahansa ja mennä vaikka lenkille keskellä päivää.
Pian koulu ei enää rytmittänytkään päiviä, kuten lukiossa. Aikatauluni rakentuivat muiden suunnitelmien mukaan. Melko nopeasti luentojen sivuuttamisen perustelikin sillä, että asiat voi opiskella itse tehokkaammin. Huomasin, että yllättävän moni kävi läpi saman ajatteluprosessin, sillä monesti yli kahdensadan opiskelijan kurssistamme lääkisläisten kanssa vain joitain kymmeniä oli paikalla luentosalissa.
Vähitellen akateemisen vapauden toinen puoli alkoi paljastua. Yliopisto-opiskelijalta vaaditaan myös paljon itseohjautuvuutta. Ilman ulkoista pakkoa aikataulujen hallinta ei olekaan niin helppoa kuin voisi luulla. Ensimmäisen syksyn aikana tentit hiipivät kalenteriin vähän liiankin hiljaa, ja lukemiselle jäi välillä rehellisesti liian vähän aikaa. Viimeisen viikon aikana ennen tenttejä kaikki aika meni opiskeluun, eikä stressistä voinut syyttää kuin itseään. Vaikka selvisinkin kursseista myös tällä tekniikalla, ei edes tentin jälkeen olo ollut aina huojentunut.
Toisaalta ajattelen, että huolettomuus sekä harrastusten ja opiskelijatapahtumien hienoinen priorisointi jopa kuuluvat opintojen aloitukseen. Silloin luodaan tärkeitä ystävyyssuhteita ja totutaan uuteen arkeen. Välillä on myös hyvä kuunnella itseään ja hyödyntää esimerkiksi etäluentojen mahdollisuus tai yksinkertaisesti levätä ja keskittyä harrastuksiin.
Toisena vuonna huomasinkin jo kaipaavani selkeitä rutiineja, ja samalla opin tasapainottelemaan vapaa-aikaa ja opintoja paremmin. Haluankin muistuttaa, että on ihan hyväksyttävää, jos ensimmäisten opintovuosien aikana rutiinit katkeilevat eikä arkeen saa aina sopimaan kaikkea, mitä pitäisi.
Lopulta prekliininen vaihe on paljon enemmän kuin vain anatomian, fysiologian ja muiden kurssien ulkoa opettelua. Se on aika, jolloin opimme itsestämme ja opiskelutavoistamme. Tärkeimpänä se valmistaa meitä klinikan kiireeseen, aikarajoihin — ja lopulta työelämän haasteisiin.
Saara Penttinen
Kirjoittaja on toisen vuosikurssin denttari Oulusta.