Olin mukana paikallisseuran kandeille järjestämässä tilaisuudessa. Tulevien kollegojen kanssa vaihdettiin kuulumisia. Monet asiat tuntuvat niin hoidollisesti kuin opetuksessakin muuttuneen sitten omien oppivuosien. Joskus oli tapanani sanoa, että vain ihminen (potilas) ei muutu, vaan nykyään tuntuu, ettei sekään väite pidä enää paikkaansa.
Yhä useammin saa kirjata potilaskertomukseen, että potilas kieltäytyy hoidosta. Jäin pohtimaan, miksi.
Potilaat hakevat tietoa hoidoista etukäteen. On tietysti hyvä olla perillä asioista, ettei tule höynäytetyksi. Netissä faktat kuitenkin pirstaloituvat, jolloin on vaikea arvioida, onko tiedonlähde puolueeton ja luotettava, asiantuntijoiksi kun voivat julistautua myös kokemusasiantuntijat. Asiantuntijoita olemme kuitenkin me, jotka olemme aiheeseen perehtyneet vuosia opintojen ja tieteellisen näytön kautta.
Somessa erottaudutaan joukosta äärimmäisyyksillä, vaikuttajat hymyilevät lyhyissä videopätkissä ensin ilman ja heti perään luonnottoman valkeilla hampailla. Potilas tulee hakemaan tiettyä hoitoa, esimerkiksi laminaatteja, vaikka terveyden näkökulmasta hoidontarve on aivan jotain muuta. Myös Kela-korvausten pieneneminen on ollut piiloviesti, että hampaiden hoito ei ole terveydellisesti tärkeää, kun siitä voi noin vain napata korvauksiakin pois.
Ajan ja muutosvaiheen saatossa ihminen on sortunut hampaiden osalta terveyspalveluiden shoppailuun. Kaikki se satsaus, mitä tehtiin ehkäisevän hoidon eteen aiempina vuosikymmeninä, tuntuu unohtuneen. Elämä on ihmeellistä aaltoliikettä. Osasyy kieltäytymiseen tai hoitoviiveeseen voi tulla kukkaron kautta. Se on inhimillistä, ymmärrettävää ja sitä on vaikea ohittaa.
Vastaanotolle astelee iäkkäämpi rouva, joka aikaa varatessa sanoo, että haluaa uuden hampaan katkenneen tilalle. Hän antaa ymmärtää, että oma hammaslääkäri ei tee protetiikkaa. Hoitokäynneillä kuitenkin pikkuhiljaa selviää, että potilas on melko pitkälle dementoitunut ja että saattajana toimiva läheinen ei asu samassa osoitteessa eikä hän selvästikään ole hitustakaan enempää perillä äitinsä terveydentilasta.
Lääkelista on muistutuksesta huolimatta kotihoidosta pyytämättä. Kysellessä, onko tehty leikkauksia ja onko lääkityksiä, kummallakaan ei tule nimiä lääkepurkeista mieleen. Johdattelevalla lisäkysymyksellä perustaudeista, joihin lääkkeitä syödään, kumpikaan ei osaa vastata. Alkaa valjeta, että ehkä se oma hammaslääkäri siellä jossain sittenkin tekee parhaillaan protetiikkaa, mutta ei tähän suuhun.
Suussa on useita juuria. Yritän selittää potilaalle, että etuhampaan puutos on ehkä murheista pienin, joskin esteettisesti kurjin. Lisäksi selitän saattajalle, että niin kauan kuin potilas on hoitomyöntyvä, juureksi karioituneet hampaat kannattaa poistaa. Selittämästä päästyäni saattajan suurin murhe on kuitenkin vain, montako kertaa täällä vielä pitää käydä.
Hampaan poistamiseksi vähävaraisuus ei aiemmin ollut peruste lähettämiselle keskussairaalaan, mutta hoitamattomat hampaat ja pahentuneet infektiot avaavat ovia. Näin toimiessa hoito tulee paitsi yhteiskunnalle kalliiksi, myös potilaalle suurempana kriisinä. Mitkä ovat seuraukset ja kuka ottaa vastuun, jos varoituskellot on, mutta niitä ei kuunnella?
Tiina Ranne
HLT, yksityishammaslääkäri Turusta