Öinen tähtitaivas näkyy täällä Vuokatissa harvoin. Syytän lumitykkejä, joiden vuoksi vaarajonojen päällä hiutaloi alati. Kymmenen kilometriä minne tahansa ilmansuuntaan, ja taivas on kirkas.
Tykittämisen tauotessa taivaankansi aukeaa. Näkyy vilkas satelliittiliikenne, Venus ja Joutsenen tähdistön kirkas Deneb. Venuksen valo on muutaman minuutin vanhaa. Denebin valo lävistää lasiaisnesteeni Rooman valtakunnan aikaisilla fotoneilla. Esko Valtaoja kirjoitti Duodecimissa 2005:
– Jos haluaa näyttää nuorekkaalta, kannattaa istua takapenkissä. Luentosalin peräseinäläiset näyttävät muutaman nanosekunnin etupenkin pinkoja nuoremmilta, koska valolta kuluu äärellinen aika salin poikki kulkemiseen. Ihmisen elämän mittakaavassa eroa ei huomaa, mutta tähtien suhteen asia voi olla toisin. Jokin tähdistä, joiden näemme loistavan taivaalla, voi todellisuudessa olla jo kuollut. (Tietysti myös luennolla saattaa juolahtaa mieleen epäilys, ovatko takapenkkiläiset enää edes elossa, mutta valolla ei ole osuutta asiaan.)
Osa tähdistä, joiden valo näkyy Maahan, on kuollut aikoja sitten. Vielä hurjempaa on se, että osa hammaslääketieteestä, jota harjoitan, on samalla tavalla vanhaa valoa. Sellaista, joka on lähtenyt matkaan kokemusperäisistä havainnoista tai tekniikan kehityksen sivutuotteena, otettu käyttöön ja jäänyt tavaksi, vaikka tieteen valo ei ole sitä ehtinyt hipaista. Tietämättäni tai tottumuksesta käytän menetelmiä, joiden perusteet on jo aikaa sitten todettu hyödyttömiksi. Tai päädyn toimenpiteisiin, joiden hyödyistä ei ole näyttöä; käytetään vaan, kunnes aika toisin todistaa.
Kolme vuotta sitten päätin viimein opetella teräskruunujen käytön. Päätöksestä kruunulajitelman tilaamiseen meni yli vuosi. Siirtyminen parempiennusteiseen hoitomuotoon viivästyi vain, koska olin niin työllistetty kaiken karieksen keskellä. Lajitelman tultua odotin ensimmäistä sopivaa potilasta ja riittävän kiireetöntä hetkeä useamman kuukauden. Vuoden aikana ovista ehti kulkea moni pieni riskipotilas. He kasvoivat ulos aikeistani japanilaisine fujeineen.
Vuosi ei ole edes paha. Gäppi tieteellisen näytön ja kliinikon omaksuman välissä on noin 17 vuotta. Vielä pidempi viive on siinä, että tehottomista hoitomuodoista ollaan valmiita luopumaan. Tämä on mieletöntä. Sanoapa potilaalle, ettei korjaavasta karieshoidosta hänen kohdallaan ole tuoreen tieteellisen näytön perusteella hyötyä, mutta palataan parinkymmenen vuoden päästä asiaan, jospa sitten intuitioni, organisaatioiden käytännöt ja toimarit olisivat muuttuneet.
Mitä minusta jäisi ammattilaisena jäljelle, jos antamani apu ei olisikaan toimenpide, jonka vaikutus on olematon, mutta jonka osaan niin valtavan hyvin? Australialaistutkimuksen mukaan jäljelle jää hammaslääkäri, joka vastaa potilaan syvimpiin tarpeisiin; on ystävällinen, kuunteleva, selostaa toimenpiteiden hyödyt ja haitat ja menee vaikuttavuus edellä. Uskoisinko? Tähdet, kertokaa.
Anni Temonen
terveyskeskushammaslääkäri Kainuusta
Lähteet:
Hitaudesta ottaa käyttöön: Morris ZS et al. The answer is 17 years, what is the question: understanding time lags in translational research. J R Soc Med. 2011; 104(12): 510–520. doi:10.1258/jrsm.2011.110180
Hitaudesta luopua vanhasta: Niven DJ, Rubenfeld GD, Kramer AA, Stelfox HT. Effect of published scientific evidence on glycemic control in adult intensive care units. JAMA Intern Med 2015 May; 175(5): 801–9.