Jaksamisen kulmakiviksi voidaan mieltää työn, vapaa-ajan ja levon tasapaino. Toivottavasti kahta jälkimmäistä on ollut kaikilla kesälomillaan ylimäärin. Minulla ainakin on. Olin tehnyt heti opiskelupaikan saatuani päätöksen, etten mene muutamana ensimmäisenä kesänä töihin.
Olen ollut 14-vuotiaasta lähtien enemmän tai vähemmän kesäisin töissä. Yleensä enemmän. Suurin syy päätökseen vapaasta kesästä ovat kuitenkin lapset. Lapset tuovat oman – positiivisen – haasteensa jaksamiseen opiskeluarjessa, jolloin kesälomat saavat enemmän painoarvoa.
Nyt oli toinen opiskeluaikainen kesälomani, ja nautin siitä täysillä. Niin täysillä kuin millenniaalit vapaataan viettävät. Pyrin nukkumaan, rauhoituin luonnossa, mökkeilin, näin ystäviä ja virkkasin isoäidinneliöitä. Ja vietin tietenkin ekstrapaljon aikaa lasteni kanssa.
Nyt arki jatkuu. Omalla kohdallani se tarkoittaa opintojen, perhe-elämän ja oman ajan välillä tasapainoilua. Kun arjessa on mukana 2- ja 4-vuotiaat lapset sekä opiskelupaikka 400 kilometrin päässä kotoa, alkaa tasapainoilunuora olemaan ohut kuin hammaslanka.
Riittävä palautuminen ja lepääminen on vauvan tai taaperon perheessä usein haaveunta. Pienet heräävät kukonlaulun aikaan ja tarvitsevat aikuisen apua heti noustuaan. Yöllä on saatettu kömpiä viereen pyörimään, ja vanhemmilla saattaa unen laatu jäädä heikoksi. Arki on ihanaa, mutta intensiivistä. Omaa aikaa ilman lapsia ei juurikaan ole. Koulupäivän päätteeksi alkaa toinen työvuoro, jonka nimikkeenä on ”pienten lasten vanhempi”.
Onneksi opinnoissa maaliin voi päästä myös valtavirrasta poikkeavia reittejä. Oma ratkaisuni oli venyttää prekliinisiä opintoja kahdesta vuodesta kolmeen ja trendikkäästi hidastaa tahtia. Pikkulapsiarkea ei saa takaisin, mutta opiskella ehtii reippaampaa tahtia myöhemminkin.
Nyt on aikaa hoitaa neuvolakäynnit, pyykätä ja satunnaisesti käydä jopa kaupassa sen ensimmäisen työvuoron aikana. Iltaisin ja viikonloppuisin ei lähtökohtaisesti tarvitse opiskella tai potea syyllisyyttä siitä, ettei ehdi. Opintojen venyttäminen on se ratkaisu, jolla pidän huolta omista jaksamisen kulmakivistäni. Kun omalle jaksamiselle on antanut mahdollisuuden, jaksaa olla myös hyvä vanhempi.
Meidän perheessämme ollaan onneksi juuri siinä murrosvaiheessa, jossa taaperoarki jää taakse ja lasten hoivaan käytettyä energiaa vapautuu. Kun aamun biotauko onnistuu lapsilta itsenäisesti ja kaukosäätimestä löytyy oikea nappula, alkaa vaihe, jossa vanhemmat voivat nukkua hiukan pidempään viikonloppuisin. Jaksaminen ei ole enää yhtä tarkkaa tasapainoilua. Jos teidän perheessänne ollaan vielä kaukana tuosta murroksesta, annan sinulle saman vinkin, jonka itsekin olen saanut: ”Kun lapset kasvavat, se kyllä helpottaa”.
Tämä lukuvuosi on viimeinen hidastetun tahdin vuoteni. Vuoden päästä hyppään klinikkaan täydellä vauhdilla mukaan. Siihen mennessä ollaan jo vanhemmuuden kevyemmällä puolella. Tai kenties huolenpito muuttaa muotoaan. Aika näyttää, mitä seuraava vaihe tarjoilee ja miten jaksamisen kulmakivet asettuvat silloin tasapainoon.
Mira Lehmonen
Kirjoittaja on toisen vuosikurssin denttari Kuopiosta.