Makaan selin silmät kiinni, kasvot ja alaleuka rentoina. Asento on hyvä ja luonteva. Tässä on hyvä olla. Hengitykseni hidastuu ja syvenee hetki hetkeltä. Muu maailma kaikkoaa hiljalleen. Ajatuksetkin antavat periksi, sammuvat kuin valot yksi toisensa jälkeen huoneista iltatoimien edetessä.
Jostain kuuluu metalliastioiden kaukaista loittonevaa kolinaa ja kuminaa. Äänimaljat värisevät. Joogamatto allani on ohut, mutta eristää kehoni viileästä puulattiasta. Peitto päälläni on pehmeä ja höyhenen kevyt. Hetkessä on jotain maagista. Mieleni valtaa hiljaisuus ja tyyneys. Tähän voisin nukahtaa.
Makaan Turun ekumeenisen taidekappelin lattialla, aikuinen ihminen äidin kutomat villasukat jaloissa ja kirjavat tumput käsissä. Viimeksi lattialla näissä tamineissa lojuessa saatoin kinuta äidiltä herkkuja kaupasta. Viimeiset viikot ovat olleet hektisiä niin töissä kuin kotona, nyt ei auta lattialla potkiminen.
Työkaveri ehdotti mielen lääkkeeksi äänimaljarentoutusta. Rentoutumismuoto oli ennestään tuttu, mutta nyt paikka olisi jumppasalin asemesta aivan upea pienehkö puinen kappeli korkealla kallion laella. Kappeli, jossa katto kohoaa korkeuksiin, kattoholvi on muodoltaan kuin laivan keula ja sisällä tuoksuu alkukantaisesti puu.
Havahdun korahdukseen. Ajatus ponnauttaa pintaan kuin korkki, lähtikö ääni siis minusta? Voi miten noloa, kuorsasinko!
Hetkessä aivoissa syttyvät taas ajatukset, kuin tuhannet tähdet iltataivaalle. Katselen kappelin kattoa, nyt en aio enää nukahtaa. Ajatuksin pidän itseni hereillä. Tältäkö näyttäisi laivassa sisältä, kun keula nousee pystyyn aluksen upotessa?
Kaunis ja pelottava näky. Mutta kuinka hienosti tuo puu kaartuu, sauma sulautuu saumaan. Onko oma kädenjälkeni työssä yhtä sulavaa?
Kuuluu taas korinaa, kuorsaa täällä onneksi moni muukin. Viereisellä pedillä rouva makuupussissa vetelee unia ahnaasti. Pääsisinpä itsekin vielä hetkeksi rentouden puolelle. Pää kuitenkin sotii jo sitä vastaan. Kunpa työasiat pysyisivät vielä hetken poissa mielestä.
Kappelissa ei ole tuoleja, kaikki turha on riisuttu pois. On vain pitkiä puisia penkkejä, kuin pirttipöydän ääreltä esiin otettuja mutta eleettömämpiä. Osa porukasta lojuu lattialla, osa näiden pelkistettyjen penkkien päällä.
Huvittaa tämän päivän ihminen, tulee tällä lailla julkiseen tilaan nukkumaan. Kuka mistäkin, kiireisistä kodeista tai touhukkailta työpaikoilta, ihan vain makaamaan. Eristää ensin itsensä puhelimesta saadakseen tutuista ihmisistä häiriötöntä omaa aikaa, jotta pääsee ventovieraiden kanssa nukkumaan uupumustaan pois.
Maailmassa, jossa leipä on kiireetöntä, juusto eränkävijää ja vitamiinijuoma villiä, ihminen itse on loppuun itsensä juossut. Se, mitä kaikki nämä ihmiset työkseen tekevät tai ovat tekemättä, on tässä hetkessä merkityksetöntä.
Äänimaljojen äänet, meditaatio ja rentoutus tekevät tästä hetkestä, tässä ja nyt yhteisöllisen, ja se on merkityksellistä. En siis minä ilman sinua, etkä sinä ilman minua. Ihanaa, että olet.
Tiina Ranne
HLT, yksityishammaslääkäri Turusta