Hyvinvointialueiden talous on koetuksella. Palvelujen leikkaamisesta alettiin puhua pian sote-uudistuksen tultua voimaan, ja priorisoinnin tarve on käynyt ilmeiseksi. Mutta mitä priorisoidaan? Mistä leikataan, vai onko priorisoinnissa kyse jostain muusta? Kuka päättää ja millä perusteilla? Resurssien niukkuus nähdään yleensä vain julkisen puolen ongelmana, mutta tosiasiassa se koskettaa koko hammaslääkärikuntaa.
Priorisointi on toisaalta valintoja ja rajojen asettamista, toisaalta järjestykseen laittamista. Potilaan hoidotta jättämisen tai toiminnan tehostamisen ei kuitenkaan ajatella olevan priorisointia. Itse asiassa tehostaminen tähtää tekemisen virtaviivaistamiseen pyrkien siten vähentämään priorisoinnin tarvetta. Kun priorisoidaan, joudutaan käytännössä punnitsemaan, millaisia terveydenhuollon palveluja on mahdollista yhteisillä varoilla kustantaa.
Priorisoitaessa ei voida puuttua hammaslääkärin kliiniseen autonomiaan. Laki turvaa hammaslääkärin toiminnan potilaan parhaaksi diagnoosia asetettaessa ja hoidosta päätettäessä. Lääkärin tulee olla riippumaton yksittäistä potilasta hoitaessaan, joskin hän joutuu toiminnassaan ottamaan huomioon hoitolinjausten ja palveluvalikoiman kaltaiset reunaehdot.
Mitkä sitten olisivat oikeita perusteita priorisoinnille? Priorisoinnin tulee perustua eettisesti hyväksyttyihin periaatteisiin. Lääkärin etiikassa korostetaan tässä yhteydessä kolmea periaatetta. Yhdenvertaisuuden perustana on kaikkien ihmisten yhtäläinen ihmisarvo. Ketään ei siis tule syrjiä. Oikeudenmukaisuus turvaa sen, että yhtäläisessä hoidon tarpeessa oleville annetaan yhtäläinen hoito – kaikille ei tarjota kaikkea, vaan hoidon tarve määrittää sitä, mitä tarjotaan. Kustannusvaikuttavuus puolestaan edellyttää, että valitut toimintavaihtoehdot tuottavat käytetyt resurssit huomioiden eniten terveyttä tai elämänlaatua potilaille.
Potilaan hoito voi siis olla vaikuttavaa, mutta ei riittävän kustannusvaikuttavaa, jotta sitä olisi perusteltua järjestää julkisessa terveydenhuollossa. Tällöin lääkärin on informoitava potilasta ja keskusteltava hänen kanssaan päätöksen hoidollisesta merkityksestä sekä tarvittaessa ohjattava hänet hakeutumaan yksityissektorin kollegan hoitoon. Yhteistyö ja kollegiaalisuus korostuvat niukkenevien resurssien maailmassa.
Priorisointikeskustelua on Suomessa käyty yli 20 vuotta, mutta tulokset ovat jääneet niukoiksi. Hammaslääkärikuntana olemme lähteneet tähän keskusteluun ehkä vähän takamatkalta, kun koko väestön pääsy julkisesti rahoitetun hammashuollon piiriin toteutui vasta parikymmentä vuotta sitten.
Priorisoinnista tulee kuitenkin käydä avointa keskustelua myös laajemmalla kansallisella foorumilla, ja suun terveydenhuollon ammattilaisina meidän tulee osallistua tähän keskusteluun. Keskustelussa kaikki näkökulmat ovat tärkeitä, mutta ilman hammaslääketieteen asiantuntemusta ja ymmärrystä jäädään paitsi oleellisia taustatietoja. Tästä syystä niin julkisen kuin yksityissektorin hammaslääkärien osallistuminen asiantuntijoina on välttämätöntä, kun keskustelemme niistä periaatteista ja arvoista, joilla priorisointia tulisi suun terveydenhuollossa toteuttaa.
Tuula Wahlman-Calderara
Hammaslääkäriliiton eettisen valiokunnan jäsen, ylihammaslääkäri
Sanni Aho
Hammaslääkäriliiton eettisen valiokunnan puheenjohtaja, yksityishammaslääkäri