Näin junassa matkalla pienelle kesälomareissulle on hyvä pysähtyä miettimään ensimmäistä vuotta yliopistossa. Aamupäivällä vastasin ensimmäisen lukuvuoden vihoviimeiseen tenttiin, ja seuraavan kerran tätä herkkua, yliopistoelämää, onkin luvassa vasta ensi syksynä.
Tentin jälkeen tuntui jopa hieman tyhjältä. Miten yhteen lukuvuoteen on voinutkaan mahtua niin paljon, vaikka samalla tuo aika tuntuu lyhyeltä.
En unohda ikinä sitä hetkeä, kun vuosi sitten opintopolkuni lävähti vihreäksi, ja edessä komeili opiskelupaikka Oulun hammaslääketieteellisestä. Siitä lähtien minulle on joka kerta noussut hymy korviin asti, kun olen päässyt kertomaan opiskelemastani alasta.
Nyt unelma-alani opinnoista on takana viidennes. Ensimmäinen vuosi yliopistossa on ollut heittämällä rikkain vaihe elämässäni. Mieletön määrä muistoja, ystäviä, tapahtumia ja valtavasti uutta opittavaa.
Viime keväänä ylioppilasjuhlissani moni kuitenkin jopa hieman pelotteli yliopistolla ja muistutteli omasta jaksamisesta. Olinhan takonut lukiossa kovia arvosanoja neljä vuotta putkeen, enkä aikonut lomailla välivuotta tai edes kokonaista kesää ennen viiden ja puolen vuoden rykäisyä. Olin kuitenkin varma alavalinnastani ja siitä, että nyt olisi aika siirtyä uuteen kaupunkiin uusien haasteiden pariin.
Nyt vuoden jälkeen päällimmäinen tunne onkin onnellisuus. Miten yliopisto ja juuri hammaslääketiede alana voivatkaan tuntua niin omalta?
Ensimmäisen vuoden opinnot ovat tuntuneet mielenkiintoisilta ja sopivan haastavilta, oikeastaan juuri sellaisilta kuin odotinkin. Opintojen lisäksi aikaa on jäänyt runsaasti myös ystäville ja uuteen kaupunkiin tutustumiseen.
Yliopiston aloittamisessa jännitin eniten juuri opintojen tahtia. Miten tunnollisena ja opinnoissa joskus täydellisyyteenkin tavoittelevana ehtisin myös nauttia ja elää, kun tentit vilisevät silmissä ja materiaalia on tarjolla pilvin pimein?
Monelle lääketieteellisessä opiskelevalle numerot ja menestys ovat olleet tärkeitä. Opintojen eteen on tehty runsaasti töitä, ja osa on saattanut kokea jopa identiteetikseen opintomenestyksen. Näin oli minunkin kohdallani.
Päätin kuitenkin jo viime kesänä, etten opiskelisi enää arvosanat mielessä. Tiesin ensimmäisen vuoden yliopistossa olevan ainutkertainen, enkä halunnut hukata sitä pänttäämällä iltakaudet solubiologiaa, sillä tiesin, että vähempikin riittäisi.
Syksyn aikana löysin opintoihini sen kuuluisan kultaisen keskitien. Opin, että keskinkertainenkin riittää. Viiden vuoden päästä kukaan ei kysy, napsahtiko neuroanatomiasta ykkönen vai vitonen.
Lukemalla yhdessä kurssikaverien kanssa pänttääminen tuntui myös kevyemmältä, ja samalla syntyi mahdollisia elinikäisiä ystävyyssuhteita.
Ainoa vinkkini tuleville opiskelijoille onkin nauttia ja ennen kaikkea huokaista helpotuksesta. Suurin työ, eli opiskelupaikka on jo klaarattu, ja siitä eteenpäin suosittelen jokaista keskittymään varsinaisten opintojen lisäksi myös ainutlaatuisten muistojen luomiseen.
Parhaat muistoni ensimmäiseltä vuodelta sijoittuvatkin lähes kaikki erilaisiin tapahtumiin. Kurssin ja kurssirajojen yli ulottuva mahtava yhteisöllisyys on mahdollistanut sen, että tapahtumiin on voinut lähteä aina odottavin mielin.
Saara Penttinen
Kirjoittaja on ensimmäisen vuosikurssin denttari Oulusta.