Hoitotuolissani oli kipuherkkä potilas. Halusin varmistaa, että toimenpide on hänelle saumattomasti kivuton. Etenin puudutuksen jälkeen varovasti, laskin kolmeen kaviteetissa poralla kurvaillessa ja pidin sen jälkeen tauon. Kyselin potilaalta, miten menee, rytmitin työni toistaen saman.
Parin tauon jälkeen hän tokaisi minulle, että älä keskeytä, teen meditaatiota. Katsoin hoitajaa unitin toisella puolen, hän nyökkäsi, ja sanaakaan sanomatta jatkoimme poraamista yhtäjaksoisesti alusta loppuun. Omissa korvissa soi, pieni tauko olisi voinut olla paikallaan.
Potilas kertoi käyttäneensä mielikuvaa, että hän istuu pilven päällä. Hoitotuolissa hänellä oli kevyt olo ja mieli kepeä kuin pilvenhattara. Potilas kiteytti oman tunnetilansa meille sanoin: ”this too shall pass.” Toimenpide meni hyvin, eikä taivas pudonnut niskaan. Pieni epämiellyttävä hetki elämässä, piipahdus hammaslääkärin tuolissa olikin jo ohi. Tai oliko se nyt edes epämiellyttävä? Potilas kiitti kauniisti ja lähti.
Pelkäävälle potilaalle hetkestä irrottautuminen sen sijaan ei ole yhtä helppoa. Hän jännittää itseään hoitotuolissa niin, että takaraivon ja kantapäiden välillä kroppa tuskin hipaisee penkin pintaa. Hengitys katkeilee. Lankuttaminen nurin niskoin on raskasta ja vie hoitotilanteessa potilaalta kaiken energian. Voimat eivät tuolloin voi riittää muuhun.
Tämä on myös potilasryhmä, joka kuulee vain juuri sen, minkä haluaa. Ennen kuin tuoli on noussut ylös, tyypillinen lause kuuluu: ”Miten ihanaa, ettei ollut reikiä.” ”Hetkinen…”, huikkaan väliin. Ikävää olla se, joka tiputtaa pois lankulta – mutta kariesta itse asiassa oli. ”Ihan tässä etualueella on reikä hampaassa, mistä hetki sitten puhuttiin.” Mutta siis aivan – sivualueen röntgenkuvista ei tullut esiin korjattavia hammasvaurioita. Harmittelen mielessäni, että tulikin jo se osatotuus aiemmin sanottua ääneen.
On inhimillistä, että potilaan kuulo on joskus selektiivinen. Jännityksen vuoksi kommunikointi vastaanotolla on usein vaikeaa, eikä sitä helpota se, että suussa on pahimmillaan neljä hoitavaa kättä. Aina ei voi tauottaa, eikä potilas yksinkertaisesti kykene hetkessä puhumaan, kommentoimaan tai kysymään.
Osalle potilaista tuolissa istuminen ja poran äänet ovat täysin sietämättömiä ja osalle silkkaa hupia. Aina näitä ei erota toisistaan edes aistit auki oleva hammaslääkäri. Ihmeellistä, kuinka mielen liikkeillä voi hallita kokemusta hetkessä pärjäämisestä.
Mietin, minne itse itseni siirtäisin, jos vastaavasti jännittäisin. Ehkäpä meren ääreen ja laiturin nokkaan, mutta vain, jos meri olisi tyyni ja päivä kirkas. Vaiko sittenkin metsään? Sinne, missä pään päällä kurkottaisivat ja huojuisivat puiden latvat, sininen taivas pilkottaisi välistä ja latvojen siivilöimä auringonvalo häikäisisi silmät kuin unitin valo. Jalan alla kutkuttaisi sammalmatto ja suussa suloinen mustikan maku. Satakielen laulaessa latvustoissa ja fasaanin rääkyessä toisaalla, vai oliko tuo sittenkin läpitunkeva ruusuporan ääni?
Tiina Ranne
HLT, yksityishammaslääkäri Turusta