Muutaman metrin matka peilin eteen tuntui pitkältä ja pelotti rajattomasti. Saattoi vain arvailla, millainen näky olisi vastassa. Hampaita voisi olla irti, intrudoituneina tai avulsoituneina ikenestä repsottaen.
Lapsen pää oli kumahtanut kasvoihini voimalla, joka viilsi ylähuulesta päälaelle, sumensi hetkeksi silmät, tuntui suulaessa polttavana. Suuontelon ääret ja laidat hukkuivat kipuun, ylähuuli kihelmöi turtana ja muodottomana. Nenä peittyi neuronien huutoon.
Ja sittenkin. Peilistä tervehtivät ehjät kasvot. Kuin mitään ei olisi tapahtunut. Rakkaat d 11 ja d 21 olivat yhä siellä. Niiden parodontaaliligamentit nojailivat toisiinsa silmät selällään kuin täpärän voiton ansainnut rugbyjoukkue. Venähtänyttä selkäänsä valittaen ja sisäisestä verenvuodosta kärsien. D 11 oli ottanut vastaan kovimman iskun. Sen pulpakavum katseli huolestuneena dentiinin läpi kajastavaa mikrofraktuuraa ja päätti valvoa seuraavan yön vauriota vartioiden.
Siitä on kymmenen vuotta. Vain kirpeimmällä syysilmalla, kun pohjoistuuli pääsee huulten vartioimasta välistä, sykähtelee aika ajoin. Tuntuu pieni vihlaisu, kun pulpa morsettaa hätämerkkejä viimaa vastaan.
Miltä tuntuu menettää hammas?
En tiedä. Minulta on irronnut monta hammasta ja poistettu muutama. Silti en ole koskaan menettänyt hammasta. Tajusin tämän eräänä päivänä, kun siirsin ortodontin minulle rasiassa antamat pysyvät yläneloseni lipaston laatikosta toiseen.
Maitohampaiden irtoaminen ei ollut koskaan menetys, sillä parempaa oli tulossa. Paranneltu versio, jota kutsuttiin rautahampaiksi ja joiden haukkausvoima oli ylivoimainen. Pysyvien nelostenkaan poistaminen ei ollut menetys. Se oli vain yksi vaihe oikomishoidon erikoishammaslääkärin laatimaa taitavaa suunnitelmaa, jonka tähtäimenä oli toimiva purenta ja kaunis hymy.
Ehkä vain ihminen itse voi määritellä sen, onko hampaan irtoaminen – tai irrottaminen – hänelle menetys. Kainuussa olen nähnyt kovin harvoin surua hampaan menetyksestä. Ei siksi, etteikö surua olisi vastaanotolla ollut, vaan siksi, että hampaan tähden surraan kenties hiljaa ja kiertotietä.
Niin moni aikuinenkin on halunnut irrotetun hampaan mukaansa, varoittavaksi esimerkiksi lapsille tai lapsenlapsille harjaamattomuuden seurauksista. Ehkä tuon rationaaliseksi muotoillun pyynnön varjolla on mahdollista saada mukaan jotain surtavaksikin. Kun juurikanavat eivät aukea ja hammas täytyy viimein poistaa. Tai kun sekundaarikaries on hammashoidon jonossa oireettomana odottaessa ehtinyt liian syvälle mitään merkkiä antamatta.
Mitä olisin surrut, jos alussa kertomani isku olisi johtanut hampaiden poistoon? En vain sitä, että edessä olisi pitkä ja kallis hoito, tai sitä, että omat hampaat tuntuivat niin omilta. Kyse oli siitäkin, että omien hampaiden kautta näen päivittäin menneet sukupolvet itsessäni. Heidät, joilta hampaat oli rippikouluun mennessä poistettu ja joiden omia hampaita en koskaan päässyt näkemään.
Anni Temonen
johtava hammaslääkäri Kainuusta