Näin viidennen vuoden lopulla kiire lähteä kätsyyn on kaikilla jo kova, paine viimeisistä hommista klinikassa on läsnä päivittäin, ja lopputentit vievät ajatukset opintoihin vapaa-ajallakin. Osa nauttii viimeisestä lomasta ennen työelämän alkua, ja toiset työelämä on jo vienyt mukanaan niin, että lomat kuluvat keikkahommissa.
Viisi vuotta sitten opintoja aloittaessa ei osannut ajatella, miltä tuntuisi, kun lasketaan enää viikkoja opintojen loppumiseen. Viisi vuotta tuntui loputtoman pitkältä ajalta, ja oli vaikea kuvitella, minkälainen tie ammattilaiseksi on edessä.
Viimeisenä vuonna on mahtavaa huomata kaikki se oppi, mikä viiden vuoden aikana on karttunut. Lopputentteihin lukeminen onkin yllättäen lähinnä tuttujen asioiden kertausta, ja klinikassa opettajat osoittavat luottamusta kandin tekemiseen. Pikkuhiljaa omakin luottamus kasvaa, ja samalla unohtuu nauttia ainutlaatuisesta opiskeluajasta. Kuinka onnekkaassa asemassa olemmekaan, kun opintomme valmistavat meitä niin vahvasti tulevaan työelämään.
Kiltahuoneen puheenaiheet ovat kääntyneet siihen, mistä kukakin on saanut kätsypaikan ja paljonko hommia klinikassa on vielä jäljellä. Stressi on käsinkosketeltavaa ja hermoromahdukset jokaviikkoisia. Osittain haluaisi jo niin kovasti eteenpäin mutta yrittää kuitenkin vielä nauttia opintojen viimeisistä hetkistä. Stressin ja turhautumisen purkaminen muiden tilannetta ymmärtävien kanssa on tarpeellista, ja usein kiltahuoneen keskustelut poikivat paljon oppia ja vertaistukea.
Viimeisenä vuonna olen kuullut jo valmistuneiden kollegojen ja kaverien usein sanovan: ”Nauti vielä, kun olet klinikassa”. Tämä ihmetytti minua ensin kovasti, klinikka kun on yleisen keskustelun perusteella monille kovin stressaava ympäristö. Kaverit tarkoittivat tällä tietysti, että nyt on vielä helppoa olla avuton ja kysyä tyhmiäkin kysymyksiä. Paikalla on aina alaan perehtynyt, hyvin kokenut kollega juuri sinua varten.
Harjoittelussa stressinpurku kaverien kanssa kiltahuoneella ei enää onnistukaan, eikä erikoishammaslääkäri ole koko ajan neuvomassa kädestä pitäen, mitä pitää tehdä. Mutta toivon silti kaikkien nuorten kollegojen pitävän kiinni tästä kysymisen ilosta, joka johtaa uusiin oivalluksiin. Vaikka olemme pian valmiita hammaslääkäreitä paperilla, ei oppiminen lopu yliopiston penkille. Olemme täällä paitsi potilaita, myös toisiamme varten, ja potilaille parasta hoitoa pystymme tarjoamaan vain myöntämällä välillä myös oman vajavaisuutemme.
Tiedon jakaminen on yksi niistä suurimmista opeista, mitä itselleni jää yliopistosta käteen. Avointa asennetta meitä kyselijöitä kohtaan toivon myös tulevilta työkavereilta ja kaikilta kollegoilta. Ei katsota pahasti heitä, jotka uskaltavat kysyä, sillä kaikista parhaiten pärjäämme yhdessä jakamalla omia oppeja ja kyseenalaistamalla vanhoja toimintamalleja. Uskalletaan kysyä, vaikka se välillä tuntuisikin vaikealta, ja jatketaan jo hyvään vauhtiin päässyttä oppimista.
Sanni Räsänen
Kirjoittaja on viidennen vuosikurssin denttari Oulusta.