Ihmiset

Kielen päälläKuinka ravita kandia

7.10.2022Anni Temonen
Kuva: Joni Niskanen

Pieni pilottiryhmä työpaikaltani lähti elokuisena päivänä Ouluun. Saimme sydämellisen vastaanoton Oulun-kollegoilta ja hyvän perehdytyksen vierailumme aiheeseen.

Ruoka syötiin lääkiksen päärakennuksen aulassa, Kiepin kierreportaiden kupeessa. Aulan seinillä roikkuivat tutut taulut. Linjastolla lapoin maittavan näköistä ruokaa maski kasvoilla. Silloin tunnistin hänet. Hän se on. Olen nyt ihan väärällä puolella, hän palvelee vasenta puolta. Minä en ole vasemmalla puolella vaan täällä oikealla, siis väärällä. Tiedostamaton liikutus nousi silmiin: voi kunpa hän kääntyisi!

Nähdessään, ettei meidän puoltamme juuri silloin ollut veloittamassa kukaan, hän tuli luo. Huolimatta maskista, eri näköisistä klinikkavaatteista ja kymmenestä kuluneesta vuodesta hän tunnisti heti.

– Silmistä, hän sanoi.

Sirpa ei ollut hävinnyt minnekään. Hän oli ollut läsnä melkein joka arkipäivä viiden opiskeluvuoden ajan, silloinkin, kun ateria maksoi kakskolmeviis. Hän oli pitkän ruokajonon päässä odottava päivittäinen kohtaaminen – sen jonon, jossa klinikkasalin opettajat kuului päästää edelle. Aterian myydessään hän kohtasi ihmisenä senkin, jonka potilas ei ollut millään puutunut tai joka jännitti tenttiuusintaa utuisin silmin. Hän oli lempeä jakolinja aamun ja iltapäivän suorittamisen välissä. Esikoista odottaessani hän näki, mikä ruoka meni parhaiten alas ja antoi ottaa lisää.

Tänä syksynä moni jäi kaipaamaan tuttua ruokapalvelutyöntekijää myös työpaikallani Kajaanissa. Kun olin aterioinut uuden sairaalamme neljännen kerroksen kauniissa, valoisassa ruokalassa pari, kolme kertaa, aloin suorastaan odottaa hänen kohtaamistaan. Sen vain tunsi: pienen kihelmöivän helpotuksen, kun näki tuon varttuneen ja siron naisen linjaston päässä, jokaista silmiin katsoen. En ollut ollut ainoa. Viimeinen työpäivä oli herkistänyt henkilökuntaa, moni lääkäri ja hoitotyön ammattilainen oli käynyt kiittämässä päivittäisistä kohtaamisista ja toivottamassa mukavia eläkepäiviä. Henkilökuntaa? Lounas? Kortilla? Kuittia? Hyvää ruokahalua! Nämä pontevasti ja suurella ammattiylpeydellä toistetut sanat loivat kauniiseen ruokalaan seesteisen tunnelman: nyt on lupa rauhoittua. Täällä syödään nyt. Nyt minä palvelen sinua, joka olet koko aamun palvellut muita.

Hammaslääkärinä ja esimiehenä työskentely voi joskus olla liiankin yksinäistä. Itsepalvelun ajassa on pärjättävä yksin. Lääkäri yrittää itse asentaa mustekasettinsa, penkoo sairaalarekistä oikeankokoisia vaatteita, siistii vastaanottohuoneen seuraavaa potilasta varten ja tilaa potilaalle Kela-taksin ja tulkin. Potilastyön ohessa on huolehdittava itse matkalaskunsa ja haettava autopaikan avain virastosta kaupungin toiselta laidalta. Silloin se, että joku auttaa spontaanisti, tuo valtavan hyvän mielen. Niin kuin yhdessä hoitolassamme taannoin: työkaverit toivat pyytämättä kahvin kuppiin kaadettuna, kun lääkäri ei Teams-palaverin vuoksi ehtinyt yhteiselle tauolle. Miten hyvältä sen kahvin on täytynytkään maistua.

Kun olimme istuutuneet Oulussa lounaspöytään, en yllättynyt ollenkaan, kun Sirpa jo hetken päästä tuli luo kysymään, mitä meille Oulusta valmistuneille kuului ja missä nykyään olimme töissä. Sitten hän palasi linjastolle, jossa näimme hänen vilkuttavan heipat kandille jos toisellekin.

Kiitos Sirpa. Ihminen kun ei elä vain leivästä – vaikka sekin oli tosi hyvää.

Anni Temonen
johtava hammaslääkäri Kainuusta

Lue myös
Etsitkö näitä?