Perheessäni ei ole ruokarajoitteita, eikä kukaan kotona asuvista noudata erikoisdieettiä. Siitä huolimatta arkiruoanlaitto on ikuista tasapainoilua. Mitä oli koulussa ruokalistalla, ja mitähän se siippa mahtoi syödä työmaallaan lounaaksi. Mikä maistuisi kaikille ja riittäisi tuurilla vielä evääksi itselleni huomiselle työpäivälle. Oma työpäiväkin venähti pidemmäksi kuin luulin, joten kaivataan jotakin, mikä syntyisi keittiössä ripeästi. Syödäänkö siis taas pastaa, joka kypsyy nopeammin kuin perunat? Lapset ovat kinunneet toistuvasti kasvissosekeittoa. Voilá! Sieltä se tuli – loistava idea.
Ja kas, tuntia myöhemmin kuuntelen mairittelevan ylistyspuheen koulun keittäjästä ja saan suoran palautteen: ”Ei sinne päinkään”. Yritystäni toki arvostetaan, ja soppa häviää nälkäisiin suihin. Koska referenssit ja odotukset olivat koulun kasvissosekeitossa, mentiin kotikeitoksella metsään.
Kasvissosekeittoa on varmaan miljoonaa laatua, pohdin kauhoessani jakojäännöstä eväsrasiaan. Odotukset eivät täyttyneet, mutta laatukriteerit kyllä. Kyseessä oli kasvissosekeitto.
Myönnän tappioni, mutta jään pohtimaan kilpailutusta. Naurettavan pieniä kattiloitani verrattuna teollisuuskeittiön suunnattomiin sammioihin. Suomalaiset tuntevat sanonnan ”ei se määrä vaan laatu”. Tässä kohtaa se ei nyt kyllä pätenyt.
Vaan paraneeko laatu, kun on riittävästi toistoja ja hyvät ohjeet? Jos vähän jalostan keitostani, saanko kirittyä koulun keittäjän kiinni? Kuka luo standardit, ja mihin verrataan? Ohjeita jos noudattaa, ei voi mennä pieleen. Vai voiko?
Kilpailutukseen osallistumisessa riittää, että tietyt kriteerit täyttyvät. Pelisäännöt ovat usein selkeät, mutta sen jälkeen ratkaisevaksi muodostuu hinta. Eurot kun taitavat olla helpoin mitattavissa ja verrattavissa oleva yksikkö. Mutta takaako halpa hinta laadun? Jos tekee halvalla paikan, mutta se irtoaa vuodessa, oliko diili hyvä? Taisi sittenkin mennä pieleen.
Kilpailutuksen ongelmana on, että hoito harvoin on valmis tuote, pikemminkin elävä prosessi, johon vaikuttaa myös potilas. Jos prosessi menee oikein hankalaksi, ja vaikka tapaukset lähetettäisiin eteenpäin erikoishammaslääkärille, onko sekään tae hyvästä hoidosta?
Voi nimittäin käydä silti niin, etteivät hoidon odotukset täyty potilaan silmissä – jos odotukset ovat utopistiset, ei hoidon antajan tittelikään auta. Saattaa vain käydä niin, että odotukset nousevat entistä suuremmiksi, nyt kun mennään oikein erikoishammaslääkärille. Palveluketjussa mielensä pahoittavia potilaita riittää, vaikka hoito itsessään olisikin taiten tehtyä.
THL pyrkii nyt kokoamaan kansallisia laatukriteereitä, joilla hoidon laatua voisi mitata muutoin kuin euroissa. Tehtävä on haastava, mutta siinä ollaan mielestäni oikeilla jäljillä. Psykiatri Hannu Lauerman sanoja lainatakseni meille suurilla odotuksilla vartoaville jää nähtäväksi, ”osuuko jalka pitkospuulle”.
Annostietoinen kollegani tilaa muuten aina italialaisessa ravintolassa Margarita-pizzan, se kuulema kertoo keittiön laadusta kaiken. Vertailu ei siis nojaudu hintaan, vaan subjektiiviseen kokemukseen. Se kai meidän kliinikkojen työssäkin lopulta ratkaisee, tuleeko asiakas uudelleen vai ei. Jos kokee saaneensa hyvää hoitoa ja erinomaista palvelua, toimii se arkielämässä kilpailutuksen käyntikorttina.
Tiina Ranne
HLT, yksityishammaslääkäri Turusta