Ienkudoksen heikko kiinnittyminen hammasimplantin pintaan mahdollistaa mikrobien helpomman kulkeutumisen implanttia ympäröiviin kudoksiin ja altistaa peri-implanttikudokset tulehduksille. Pahimmassa tapauksessa peri-implantiitti voi johtaa implantin menetykseen. Implanttirakenteita ympäröivän ikenen hyvä kiinnittyminen implantin pintaan on tärkeää, jotta biologisia komplikaatioita voidaan ehkäistä.

Pysyvien yläkulmahampaiden puhkeaminen on monivaiheinen tapahtumasarja. Sen aikana esiintyvät poikkeamat ovat merkittävä kliininen ongelma kehittyvässä purennassa. Kun kulmahampaan puhkeamispoikkeama havaitaan varhain, hoito on yksinkertaista ja säästää kustannuksia. Puhkeamispoikkeaman myöhäinen hoito on yleensä pitkä ja raskas vaihtoehto lapselle, hänen perheelleen ja yhteiskunnalle.

Useat sairaudet ja traumat voivat aiheuttaa luukudokseen vaurioita ja luupuutoksia. Luun kirurgisessa korjauksessa käytetään sekä potilaan omaa luuta että synteettisiä biomateriaaleja. Vaikka biomateriaaleja on kehitetty ja tutkittu laajasti jo pitkän aikaa, uusia tutkimustuloksia biomateriaalien ominaisuuksista ja soveltuvuudesta tarvitaan edelleen.

Purentaelimistön kipujen ja toimintahäiriöiden (TMD) etiologia on monisyinen. TMD:n riskitekijät voivat olla psykologisia, sosiaalisia ja fysiologisia, ja niiden keskinäinen vuorovaikutus saattaa lisätä TMD-kivun riskiä ja oireiden vaihtelua. Tätä vuorovaikutusmallia kutsutaan biopsykososiaaliseksi malliksi. Biopsykososiaalinen malli voi parantaa ymmärrystä TMD-kivun kehittymisestä, mikä puolestaan saattaa auttaa sairauden diagnosoinnissa, hoidon valinnassa ja pysyvän kivun ennaltaehkäisyssä.

Biopsykososiaalisilla tekijöillä on tärkeä rooli purentaelimistön kipujen ja toimintahäiriöiden (TMD) kehittymisessä ja oirekuvan muodostumisessa. Purentaelimistön kivulle ja toimintahäiriölle on hiljattain kehitetty uusi diagnostinen kriteeristö (DC/TMD, Diagnostic Criteria for TMD), joka pohjautuu aikaisempaan RDC/TMD (Research Diagnostic Criteria for TMD) -kriteeristöön. Molemmat kriteeristöt koostuvat Axis I -osasta, jonka avulla tehdään kliininen diagnoosi, ja Axis II -osasta, jota käytetään psykososiaaliseen arviointiin.

Maitohampaat alkavat kehittyä jo kohdussa, ja niiden kiilteen muodostus päättyy lapsen ollessa noin vuoden ikäinen. Syntymän hetki on stressitekijä kiillettä muodostaville ameloblasteille. Niiden toiminta häiriintyy hetkeksi, ja tuloksena kiilteeseen syntyy häiriölinja, jota kutsutaan neonataalilinjaksi. Neonataalilinja erottaa ennen syntymää ja sen jälkeen kehittyneen kiilteen. Aikaisempi tutkimus viittaa siihen, että muutkin stressitekijät kuin synnytys – esimerkiksi traumat tai rokotukset – saattavat aiheuttaa häiriölinjan. Maitohampaiden kiille voi näin ollen antaa tietoa lapsen syntymästä, elinolosuhteista ja sairauksista.